Kun kahvi palaa pohjaan

 

Kahvilla



Painomusteiset

Työmiehen päiväkirja
Nyt säästetään
Kahvitauolla
Onnistuiko vappu?
Siitä puhe mistä ei puute
Ensimmäinen päivä
Hyvää joulua, viimeisen kerran
Startegiset kehittämisalueet
Arki palaa pohjaan
Toivakan Energian säästökampanja

Pölyttyneet

toukokuuta 2003
kesäkuuta 2003
heinäkuuta 2003
elokuuta 2003
syyskuuta 2003
lokakuuta 2003
marraskuuta 2003
joulukuuta 2003
tammikuuta 2004
helmikuuta 2004
maaliskuuta 2004
huhtikuuta 2004
toukokuuta 2004
syyskuuta 2004
joulukuuta 2004
tammikuuta 2005
helmikuuta 2005
toukokuuta 2005
kesäkuuta 2005
heinäkuuta 2005
elokuuta 2005
syyskuuta 2005
lokakuuta 2005
joulukuuta 2005
tammikuuta 2006
helmikuuta 2006
maaliskuuta 2006
huhtikuuta 2006
toukokuuta 2006
kesäkuuta 2006
elokuuta 2006
lokakuuta 2006
joulukuuta 2006
tammikuuta 2007
helmikuuta 2007
toukokuuta 2007
kesäkuuta 2007
syyskuuta 2007
toukokuuta 2008

Krediitit

Powered by: Blogger





keskiviikkona, maaliskuuta 31, 2004

benrope : Kumijalka


Myyntitykki saapui viimeisellä junalla väsyneenä takaisin kotikaupunkiinsa. Paska päivä, asiakaalla menikin pupu pöksyihin ja peruivat lähes satavarman diilin. Pikkutakki alkoi olla jo rytyssä päivän taistoista, miestä väsyttikin julmetusti. Aamulla liikenteeseen ja vasta nyt aamuyöllä takaisin. Kun pääsisi äkkiä nukkumaan. Onneksi on keksitty kumijalka. Laahustavat askeleet veivät kartanovolvon takapenkille.

- Aamuja. Jos pääsisi Duunarikuja kuusberttaan.
- Ookei. Onko reitillä väliä?
- Kyllä sä varmaan paremmin nopeimman reitin tiedät kuin minä
- Joo, vedetään tosta läpi vaan.

Taksi ammahti kuin ammus liikkeelle. Kadulle kiilattuaan kuski alkoi antaa hanaa reippaammin. Nopeusmittari heilahteli keskustassa vajaan kahdeksankympin kohdalla. Missäköhän täältä löytyy turvavyö? Onneksi koko kaupunki on autio, vain muutama taksi näkyi liikenteessä. Punaiset liikennevalot. Kuski jarruttaa, mutta ei täysin pysähdy risteykseen. Auto lipuu hiljalleen kyttäysasemiin kauas valojen ja suojatien tuolle puolen. Millä helvetin hyötyä tuosta nyt oli? Valojen vaihtuessa suhari painaa lusikan pohjaan, korttelin kaahauksen jälkeen päästiin seuraaviin valoihin. Sama lipuminen toistui. Kuski kiroilee.

- Ei näissä ole mitään järkeä polttaa valoja keskellä yötä.
- No ei, kyllä tällä liikenteellä ilmankin pärjäisi. Mutta miksi sä...

Valot vaihtuivat ja wannabe-Räikkönen painoi taas kaasun pohjaan muutamaksi sadaksi metriksi.

- Katso nyt. Täs on t-risteys ja valot päällä! Ei jumalauta, missä niiden aivot oikein on?
- Mmmhhmm.

Onneksi kotiin on enää parin minuutin matka. Loppumatkan pikkukujilla kuski pääsee vapaasti näyttämään osaamistaan. Parkkeerattuja autoja hipoen mies pujottelee pikkuliukkaalla. Kaupparatsu siirtyy vaistomaisesti keskemmälle istumaan. Jos vaikka tulee sivukosketus.

- Hei! Se oli tässä! Ohi meni.

Kuski pistää jarrut pohjaan ja peruuttaa takaisin. Myyntitykki maksaa ja nousee helpottuneena ulos autosta. Volvo syöksähtää diesel karjuen kohti uusia seikkailuja. Luojan kiitos hengissä, miettii kaupparatsu. Vuoteessa mies muistaa unohtaneensa ottaa taksikuitin. Voi paska. Yöllä mies näkee pahoja painajaisia.




maanantaina, maaliskuuta 29, 2004

mea : Yhden miehen yritys


Molander, Oksanen, Seppä ja Soikkeli olivat tiimi. He tekivät samoja hommia, toinen toistaan lukien ja tukien. Päämääränään yhteinen hyvä. Kaikilla oli toinenkin duuni, tai ensimmäinen, miten sen nyt ottaa, taisi olla kolmaskin. Elämä oli kuitenkin kaikilla aika kiireistä, piti hoitaa työt ja toiset työt ja koulutukset ja kokoukset. Aikataulut mättivät, elämä oli ajoittain aika hektistä. Mutta yhteiset duunit tehtiin aina yhdessä.

Molander oli ryhmän pomo, henkinen tuki, lojaali heppu, johon kaikki luottivat. Häntä kunnioitettiin ja häneltä kysyttiin aina mielipide. Ryhmän henki pysyi hyvänä juuri Molanderin tähden ja hänen kauttaan. Hänellä oli selkärankaa. Seppä oli ryhmän nuorin, tuli harjoittelijaksi, mutta vakiinnutti asemansa ryhmän hiljaisena älykkönä, tunnollinen puurtaja hänkin. Idealisti. Soikkeli puolestaan oli myyntitykkimme maailmalla, porukan ääni ja vimma, joka puhui paljon, esiintyi mielellään ja vietti aikaansa enemmän maailmalla kuin konttorilla. Sitten oli Oksanen, hiljainen puurtaja, joka istui jo työpaikallaan, kun muut maleksivat töihin, nyökkäsi ääneti, jos häntä tervehti. Muuten ei paljon puhellut, eikä käynyt kahvillakaan toisten kanssa. Oksanen teki aina töitä, jäi konttorille, kun muut katsoivat kellojaan ja suureen ääneen tekivät lähtöä. Eikä hän koskaan käynyt koulutuksissa tai kokouksissa, kun ei ne häntä juuri kiinnostaneet, eikä niissä mitään uutta koskaan kerrottu. Olihan hän joskus käynyt, ja tiesi. Oksanen tiesi oman arvonsa, vaikkei sitä muut tienneet.

Hommat hoidettiin kuitenkin pääosin yhdessä, kukaan ei kysellyt, mitä on tehty ja ollaanko aikataulussa. Aina ne ajoissa oli valmiiksi tulleet. Molander ja Oksanen olivat joutuneet viime aikoina kantamaan päävastuun hommista. No Molander tietenkin, kun hänellä oli vastuu, ja Oksanen luonteensa tähden, hän teki, vaikkei se aina niin herkkua ollutkaan. Seppä oli kyllä tullut aina auttelemaan, kun duunit tukkivat pöydän. Soikkeli sen sijaan huiteli enimmäkseen maailmalla, soitteli kyllä ja lupaili panostaa tulevaisuudessa enemmän konttorihommiin. Mutta ei se enää, maailma oli sen jo vietellyt. Porukka mietti, että pitäisi palkata lisäväkeä lpnttorille, kun Soikkelista ei enää ollut juuri apua. Vaan oli jäänyt sekin. Tehtiin, mitä pystyttiin.

Yhtenä aamuna kahvihuonessa sitten Molander nousi yhtäkkiä pöydästä niin vihaisena, että tuoli kaatui ja lähti äänekkäästi manaten huoneeseensa. Oksanen poimi lehden pöydältä ja etsi, mikä siinä oli Molanderin niin suututtanut. Ja siinä se oli, lööpeissä: Soikkelin kuva, kännykkä korvalla ja leveä hymy naamalla. Kuvatekstissä luki, että Soikkelin firma on tehnyt hyvää tulosta ja mies itse on tyytyväinen firmansa tulokseen.

"Rankkaahan se on yksin yrittää, mutta siinä on tietty vapaus, että voi itse määrittää työnsä puitteet ja ajankäytön. En minä kaipaa isompia ympyröitä, yksin olen tottunut asiat aina hoitamaan."

Seuraavana päivänä kukaan ei tullut töihin, ei edes Oksanen. Molander soitti ja sanoi, että pitäköön firmansa, perkele, tehköön nyt työt yksin, kun kerran se niin herkkua on.

Konttori on nyt tyhjä.




perjantaina, maaliskuuta 26, 2004

Laura : Pieniä, ratkaisevia asioita


Duunariparka ehtii varmaan viettää enemmän aikaa työkavereidensa kuin puolison tai seurustelukaverin seurassa. Jos hermot menevät jälkimmäisen kanssa, ei voi syyttää kuin itseään, jos ensimmäisten, ei voi mitään. Työkaverit ovat tärkeä osatekijä elämässä, halusi tai ei. Kunpa ne pääsisi itse valitsemaan.

Työhuoneet ja nykyään ilmeisen epämuodikkaat sermitoimistot taitavat olla jonkinlainen ratkaisunyritelmä tähän epäkohtaan. Jos henkilökemian tuotteet ovat räjähdysalttiita, voi sentään vetäytyä yksityisloosiinsa ja nauttia vain omasta erinomaisesta seurastaan. Avoimessa työtilassa – muussakin kuin toimistoympäristössä – ei auta kuin kasvattaa henkiset silmälaput, korvatulpat ja norsunnahka sisimmän ympärille.

Muut antipatioita aiheuttavat ihmistyypit onnistuu kokemukseni mukaan työpaikalla kuin työpaikalla välttämään, mutta Pomottajaa ei pääse karkuun, ja varsinkin korvatulpat alkavat hänen lähistöllään vuotaa. Pomottaja katsoo asiakseen sekaantua muiden toimiin: ”Istut väärin/ei näitä papereita näin päin laiteta/jätä se työsi ja tule tänne nyt”.

On eri asia, jos jotain on todella tehtävä; kyllä sitä on asiallista pyytää tekemään. Pyynnön voi esittää jopa sanamuotoisesti käskynä, mutta äänensävy ratkaisee. Ja se henkilökemia. On eri asia, jos vanha tuttu, joka myös tuntee minut, pyytää: ”Kokeile, toimiiko tämä”, kuin jos Pomottaja sanoo: ”Hoida tämä loppuun.”

Kuulostaako merkityksettömältä valitukselta? Käsittämättömältä pilkkujen halkomiselta? Toivon totisesti, ettet huomaamattasi pomota ketään. Koska julkisella hermojensa menettämisellä vain munaa itsensä, on käännettävä hengessä musiikkia kovemmalle ja opiskeltava lisää oikeissa kohdissa myöntävästi hymisemisen jaloa taidetta.




Janne : Krapulainen yksinpuhelu - töissä


Voi vittu mikä olotila päällä. Mene nyt Windows päälle. Mä todellakaan jaksa tänään noita sun tarkistuksia ja muuta skeidaa. Vetäisit sinäkin viinaa, niin muuttuisit mukavammaksi. Hemmetti, että on pahaolo. Jos mä oksennan tohon roskikseen, niin huomaakohan kukaan? Turha mun on edes yrittää näyttää siltä, että mulla ei olisi krapulaa. Miksi mä en jäänyt himaa?

Ja te ämmät pidätte ne turpanne kiinni. Mä en kuuntele teidän kälätystänne nyt yhtään. Yksikin saatanan väärä sana teiltä, niin mä räjähdän. Ja siitä ei jää kovinkaan nättiä jälkeä, kun käyn keski-ikäisen yksinhuoltajan kimppuun. Juuri tällä hetkellä en epäröi lyödä naista. Haistakaa vittu koko valtiovalta. Kun mä tulen kahvihuoneeseen, niin siellä ei ole ristinsieluakaan ja se Hesari on kahvihuoneen pöydällä kokonaisena eikä A, B, C ja D osat sen ja sen kusipään työhuoneessa.

Jumalauta. Pitääkö tota duunimailia tulla juuri tänään noin paljon? En varmana tee yhtään mulle osoitettua toimeksiantoa tänään. Vittuillakseni lähden todella pitkälle lounaalle. Pitäisikö vetää tasoittava ruoan päälle? Ei paskempi idea. Samalla voisi vetää lärvit ja tulla sanomaan kaikille juuri se mitä mä ajattelen niistä. Ei tarvitsisi pohtia mitä maanantaina tekisi - ottaisin vastaan potkut rauhallisesti.

Ei helvetin helvetti. Pitääkö ihmisen olla niin tyhmä, että ei tajua jäädä sairaslomalle, kun edellisenä iltana on vedetty hapanta oikein kunnolla. Duuni on perseestä.

Olisikohan se kahvihuone jo tyhjä?




keskiviikkona, maaliskuuta 24, 2004

mea : Narutettu


Konttororeissa on johtaportaissa naureskeltu tyrskien jo pidemmän aikaa konttorin duunareille, jotka on höynäytetty uskomaan itsensä korvaamattomiksi hankkimalla niille läppärit ja etäyhteys kotiin. Säälittävän pienellä kuukausimaksulla saa johto kaulusköyhän tuntemaan itsensä merkittäväksi ja paremmaksi ihmiseksi, melkein korvaamattomaksi, lähes ainutkertaiseksi. Joka keuhkojaan pihalle yskien yhdeltä yöllä kelaa sähköpostinsa ja vastaa kiireisimpien kyselyihin. Pitkin päivää ensin tietenkin raahauduttuaan sängystä silmäpussit maata viistäen katsomaan, onko uusia viestejä ja miettien, että pitäisikö sitä sittenkin raahia ahterinsa konttorin tuoliin. Vaan kun ei jaksa tukkaansa kammata, saati pukea. Eikä viitsisi pelotella naapurin kakaroitakaan, eikä tartuttaa työtovereitaan, muuten sinne menisikin.

On se nyt prkele, että ennen saattoi tehdä kuolemaa puhtaalla omallatunnolla, kun yski keuhkonriekaleita. Nyt kun olen etäyhteytetty, olen omatuntorasitettuna narutettu pitkällä liekaköydellä työpöydän jalkaan.

Helevatan ovelaa.




torstaina, maaliskuuta 18, 2004

mea : Reiska, Sakke ja Enska


Reiska ja Sakke laahustivat loskassa pikkukengät märkinä työpaikalle, kello ei olllut seitsemääkään. Sakella nahkatakki, mutta Reiskalla vain verkkarit. Vettä satoi ja verkkatakki oli jo selästä märkä. Ilmeet olivat synkkiä, Enskaa ei näkynyt. Joka aamu he kokoontuvat torin laidan penkille istuskimaan, vaihtavat sanan harvakseltaan. Aamun toinen sätkä kääritään hiljaisina. Enskaa ei näkynyt, mikähän sillä on. Ollut jaloistaan huono jo kesästä. Reiska oli aikoinaan laitosmiehenä, mutta sitäkään tehdasta enää ole. Sakke on ollut satunnaisesti rakennuksilla töissä, mutta eihän sielläkään enää töitä ole, ammattitaidottomalle. Ja maistuu viinakin liikaa. Sakke ei valita. Enska on ollut maalarina, sen silmät on herkät, kävelykin sujuu köpötellen, ties mitä vaikuttaneet kaikki ne myrkyt, joita ehti haistella ennen sairaseläkkeelle pääsemistään.

Bussini jatkoi matkaa, en nähnyt vieläkään Enskaa. Vielä viime kesänä aamuisin pyörällä ohiajaessani olivat kaverukset puheliaampia, aina sieltä joku heitto kuului ohiajaville naisille. Talvi on ollut pitkä ja kylmä, vaatteetkin samat, ei ihme, että oli synkkiä ja hiljaisia miehiä torin penkillä, pitkä päivä edessä. Kenenkähän vuoro oli hakea viinakaupasta punakorkkinen pullo.

Työstä tullessa kävin kirjastossa, joka on on poikien työpaikan vieressä. Kuulin heidän puhuvan Enskasta ja hidastin kävelyäni. "...kaatunu...", "...ei se siitä enää tolkkuihinsa...", "...stana, kun huono tuuri...", "...prkle, hyvä jätkä se oli...".

Tänä aamuna Reiska ja Sakke olivat jo penkillään, kun menin ohi. Nyt riittää vähäksi aikaa puhumista.

Mitä minäkin valitan varhaista ylösnousemista, väsymystä. Minullahan on asiat hyvin. On koti ja työpaikka.




keskiviikkona, maaliskuuta 17, 2004

benrope : Palohälytys


Kesken kiireisen työpäivän huoneen joku ohimennen huudahtaa iloisesti ovelta.

- Palohälytys!

Huoneessa ei tapahdu mitään reaktiota, koska kellot eivät kilise, eikä huudahdus vaikuttanut kovin uskottavalta. Hetken päästä kaikki ovat jo unohtaneet koko jutun. Parin minuutin päästä joku toinen tulee kiljumaan ovelle huomattavasti pontevammin.

- PALOHÄLYTYS! Oikeesti! Tää ei oo mikään harjoitus. Kaikki ulos ja vähän helvetin vikkelään!

Tuo kuulosti jo ihan todelta. Tallennan työni ja astelen muiden mukana ulos huoneesta. Sen ulkopuolella tosiaan kellot pärisevät varsin tomerasti. Oikea suunnittelun kukkanen, viereiseen huoneeseen kymmenen metrin päässä hälyttimestä ei kuulunut pihaustakaan.

Käytävillä ihmiset löntystelevät kiireettömästi kohti aulaa. Ilmassa leijuu vahvasti ruokalasta tuleva pohjaanpalaneen ruuan käry. Päivän lounaslista taitaa olla yhtä ruokalajia vajaampi. Aulassa on palomies patistamassa ihmisiä ulos pikkupakkaseen.

Ulkona tajuaa, että vieläkin pienempi kiire olisi riittänyt. Sisäsandaaleissa ja ilman takkia alkoi tulla vilu. Pihaan on parkeerannut muutama paloauto ja ilmeisesti jonkun palopomon punainen maasturi. Homma ei vaikuta kovin kontrolloidulta, edes palokunta ei selvästikään uskonut todelliseen paloon.

Parikymmentä minuuttia ja koko homma on ohi. Palellen painun vikkelästi takaisin toimistoon. Sisällä puen takin päälle ja lähden kaupungille lounaalle. Kaiken varalta.




torstaina, maaliskuuta 11, 2004

mea : Olisko sulla hetki aikaa...


Kahden päivän aikana jo ties kuinka mones: Oskarin näköinen nuori mies, vetää perässään paksua mustaa salkkua, sliipattu olemus, kansio kädessä, käsi valmiina kättelyyn, tiukka mutta ystävällinen katse nauliutuneena minuun, leveä hymy.

O: ”Olisko sulla hetki aikaa?”
M: ”No ei varsinaisesti, sanon jo ihan saman tien, että en osta mitään, säästyy meidän molempien aikaa.”
O: ”Tämä kestää vain minuutin, minä voin näyttää sinulle kuitenkin, mitä minulla olisi elämääsi helpottamaan. Meillä on tällaisia uusia liinoja, joilla voi ..."
M: ”Jos nyt et kuitenkaan. Siis ihan tosi, minä en osta nyt mitään, ensimmäisenä ehtinyt sai jo minulle myytyä liinat. Nyt on kuule hiukan huono hetki.”

Oskarin näköinen ei usko, vaan työntää käyntikorttiaan minulle.

O: ”Meillä on hyvin kilpailukykyiset hinnat, ja ergonomia on niin tärkeätä nykyisin. Teillä näkyy olevan täällä paljon uusia näyttöjä. Voinko näyttää, kuinka käteviä nämä liinat ovat”
M: ”Usko jo, minä en osta yhtään liinaa, en yhtään kansiota, en mitään. Mulla olis tässä vähän hommia, joten oli oikein ystävällistä käydä, mutta tosiaan…”
O: ”Kuule, voisinko mä soittaa sulle sitten, kun sulla on parempi hetki, saisinko mä sun yhteystiedot?”
M: ”Tämä saattaa tulla nyt sulle yllätyksenä, mutta minä en tosiaankaan aio ostaa sulta yhtään mitään, en nyt, enkä myöhemmin.”

Oskari repii jo auki liinapussia ja on pyyhkimässä viikon vanhan lättynäyttöni ruutua, jonka kaksi edellistä Oskaria on samana päivänä jo pyyhkinyt..

O: ”Nämä on kuule niin käteviä, ensin pyyhit tällä ja sitten kuivaat tällä toisella. Näin. Katso kuinka likainen se oli.”

Oskari ei ole uskoa silmiään, kun hänen liinansa on edelleen puhdas. Ja pyyhkii uudelleen.

O: ”Nämä ovat niin käteviä, näillä voi…”
M: ”Mitä osaa lauseistani et ymmärtänyt? ”
O: ”Näillä voit pyyhkiä myös silmälasisi ja …”
M: ”Kuule hei, soitellaan, jooko. Mun täytyy nyt mennä.”

Poistun huoneesta vessaan, jossa puren huuleni verille, potkin pönttöä ja huudan ääneti hetken. Palatessani näen, kuinka musta laukku kääntyi kulman taakse ja menen huojentuneena takaisin pöytäni ääreen.

O2:”Olisko sulla hetki aikaa, tämä kestää vain minuutin…”

Eiiiih!




tiistaina, maaliskuuta 09, 2004

benrope : Istunnolla


Arkkitehdit ovat luonteeltaan sadistista ja perverssiä porukkaa. Mitään muuta selitystä en keksi toimistojen vessojen sijainnille. Mukavuuslaitoksen kuuluisi olla mahdollisimman syrjäisessä nurkassa ja erittäin hyvin äänieristetty. Yritä siinä sitten päristellä vapautuneesti IDO 59:ssä istuen, kun oven takana joku toinen neuvottelee asiakkaan kanssa. Koska kuulet, mitä oven takana keskustellaan, se tarkoittaa myös sitä, että oven toisella puolen kuullaan jokainen molskahdus ja trööttäys, jota istunnollasi aiheutat. Tarkkakorvainen pystyy jopa laskemaan vessapaperin kulutuksesi. Vähemmästäkin ujolle ummetus iskee.

Kun tunget itsesi vessaan, juuri sinun tuurillasi edellisen vierailijan ruokavalio on ollut vatsalle sopimaton ja pystyt sen pikantin tuoksun lisäksi myös näkemään emalin pinnasta, vaikka terävä paksu lemu silmiäsi kirveleekin. WC-harja on joillekin täysin tuntematon keksintö, pönttö on kuin puluparven jäljiltä. Muutaman kerran olen eksynyt huussiin kiireisen tai hajamielisen hemmon jäljiltä. Ei ole mitenkään ruokahalua herättävää sulkeutua rakon tyhjennykseen, kun edellinen vierailija on ollut niin ylpeä tuotoksistaan, ettei ole raatsinut vetää niitä alas viemäriverkostoon.

Niin. Tämä kaikki tuli mieleen, kun jouduin taas saman ongelman eteen, josta joskus aikaisemminkin kirjoitin. Sama juttu päti eilenkin.

"Paniikinomainen tilanne. Suoritin duunipaikan vessassa helpottavaa täysistuntoa. Ankara pinnistys, molskahdus. Ja sitten pois. Painan nupista sitä isompaa puolta, floosshhh. Se kelluu. Vesisäiliö täyttyy tuskastuttavan hitaasti. Sekunnit tuntuvat tunneilta. Ahdistaa. Uusi yritys. Fllooossshh. Se kelluu. Edelleen. Voi paska! Täyty jo. Fllooossh! Kelluu. Nyt otan wc-harjan avuksi. Työnnän pytonia valmiiksi alaspäin ja flloosssh! Jesh! Sinne meni! Ruokavalion tarkkailu lienee paikallaan. Lisää kuituja."




perjantaina, maaliskuuta 05, 2004

mea : Eläkeläiset


Nuori harjoittelija pistää päänsä sisään ovenraosta ja sanoo, että tuolla varmaan kaivataan sua. Harmistuneena keskeytyksestä lasken työt käsistäni ja päästäni, sipaisen hiuksia peilin edessä, oikaisen vaatteita ja lähden katsomaan, kuka kysyy. Ajatukset harhailevat vielä lievässä harmistuksessa, kun katse tavoittelee salin puolelle. Kuka siellä nyt on. Kolme miestä, tuulipuvut päällä, lippalakit kädessä seisoo pienessä piirissä, kukin katsellen eri suuntiin hämmästyneenä, kunnioittavasti vaieten. Tunnistan jo kaukaa entisen esimieheni ja hänen kaksi kollegaansa, kaikki eläkkeellä nykyisin, töissä ollessaan isoja pomoja. Asettelin virkahymyä kasvoilleni lähestyessäni heitä. Entinen esimieheni levitti kätensä ja syleili minua kuin vanhaa ystävää, vaikka hänen töissä ollessaan olin vain yksi alainen hänen enkelikuorossaan. Itsekseni naurahtaen muistin hänen kutsuneen minua ja muutamaa muuta enkeleikseen, niin kuin Charlien enkeleitä. Hän painoi minut isoa vatsaansa vasten ja rutisti. Vieraammat kättelivät. Olivat tulleet katsastamaan päivälenkillään uusia tilojamme, kaksi heistä oli aikoinaan käynnistänyt rakennusprojektin.

Tuntui omituiselta seistä siinä heidän vierellään; vasta hetki sitten olin tuntenut suurta kunnioitusta, arastellen puhutellut ja jännittänyt heidän kohtaamistaan. Korkeintaan hiukan harmistuneena ylipinnistänyt esityksiäni ja muiden mukana arvostellut heidän päätöksiään. Olivathan he isoja johtajia. Nyt katselin heitä kuin keitä tahansa eläkeläisiä: hiukan säälien kadotettua auktoriteettia, tuntien itseni aikuisemmaksi, jopa tasavertaiseksi. Poislähtiessään vielä halasi, ja tunsin eilisen pitkän lounaan tuoksun, ja kuuluihan se äänestäkin. Nostalginen ailahdus hipaisi minua.

Kotimatkalla olin näkevinäni heidät Konttorin ikkunapöydässä. Ehkä he muistelivat suuruutensa päiviä. Arvokkaasti uudessa olossaan: he ja Konttori.




keskiviikkona, maaliskuuta 03, 2004

mea : SIL KO LÄHTE UUT ALKKU KOHRE


Ota käpy pois kenkäst
kaar vesi pois saappaast
nost ämpär silmiltäs
jua kuppis tyhjäks.

Ol ilone
ol valone
ol pulune

Älä lait kät sirkkeli
älä purot kirvest kintuil
älä unhota kotti avamei
älä karota annetui syrämei.

Viä roskapussi mennesäs.

- Heli Laaksonen




maanantaina, maaliskuuta 01, 2004

benrope : Haalareissa.


Konttorin ruokalaan oli ilmestynyt murkinoimaan oikeita duunareita haalareissaan. Rakennustyömiehet erottuivat särmiviidakossa hiirtä heiluttelevista insinörteistä kuin multaperuna pestystä porkkanasta. Pöytääni istui mestari ja kaksi oppipoikaa. Pojat tuskin olivat vielä siinä iässä, että pitkäripaisesta olisi herunut mitään edes isobroidin henkkarein.

Toisella puolellani istui kasa insinörttejä. Yllättäen sieltä suunnasta kuului paljon enemmän kiroilua, manausta. Turhaan mainittiin niin Jumala, Saatana kuin ulkosynnyttimetkin eri variaatioilla. Selvästi kavereilla oli pukannut pikkaisen suurempaa probleemaa päälle aikataulujen kustessa ja asiakkaan huohottaessa niskaan. Vitutusta leijui ilmassa.

Haalaripuolella oli yksinpuhelu. Pizzanaamaiset oppipojat kuuntelivat vaiti, kun eläkeikää lähestyvä veteraani kertoi legendaa vanhoista hyvistä ajoista ja muisti jokaisen luunmurtumansa, ja kuinka ennen vanhaa dokattiin ja tiputtiin kännissä. Mestarin suu kävi koko ajan, juttua olisi riittänyt vaikka loppupäiväksi. Siinä sivussa mies oli ehtinyt ahmia jättiannoksensa karaistuneeseen mahalaukkuunsa, vaikka pojilla oli homma vasta puolivälissä. Sankariduunari lähti hakemaan itselleen ja pojille kahvia. Miehen lähdettyä jonottamaan kahvia heebot avasivat ensi kertaa "sanaisen" arkkunsa.

- No mitä sä tykkäsit tosta?
- Äijä puhuu paskaa. Vitut sille mitään oo tapahtunu.

Vuoropuhelu oli ohi. Vanhempi Duunari saapui kahvien kanssa naljaillen poikasten tavasta laittaa maitoa ja sokeria kahviin.
Minä lähdin hakemaan kahvia. Yksi pala sokeria. Ei maitoa.