Ikuinen kahvitauko

Työmiehen päiväkirja

2008-05-21T09:47:00.001+03:00

MAANANTAI. Uneton yö takana. Silmäluomet painoivat aamulla pari kiloa kappale. Projektin A deadline on perjantaina, hiki tukassa pakersin sen parissa. Puolelta päivin projektipäällikkö tuli kertomaan projektia B koskevasta kiusallisesta ongelmasta. Se pitäisi saada keskiviikkoaamuksi korjatuksi, muuten kuusinumeroinen diili menee sivu suun. Työnsin projektin A taustalle ja aloin työstää projektia B. Ahdisti.

TIISTAI. Viime yö meni lakanoissa kieriskellessä. Aamupäivällä sain ratkottua projektin B ongelman. Kyseessä oli asiakkaan tekemä virhe ohjelman konfiguraatiossa. Väänsin todistusaineiston rautalangasta. Iltapäivällä palasin projektiin A, jonka kanssa tuli odottamattomia probleemia. Ahdisti.

KESKIVIIKKO. Nukuin huonosti. Projektipäällikkö ilmoitti aamupäivällä, että aikaisempi projekti C vaatii pikaisia toimenpiteitä. Muuten asiakas ei maksa laskua. Työnsin projektin A sivuun ja aloin työstää projektia C. Lopulta totesin, että en pysty ratkomaan ongelmaa ilman yhteistyökumppania X. Yritin jatkaa illalla projektia A. En edistynyt. Ahdisti.

TORSTAI. Aamulla väsytti. En saanut kiinni yhteistyökumppania X. Tunsin oikeastaan lievää helpotusta siitä. Projektipäällikkö hermostui, sillä laskutus siirtyisi seuraavalle kuulle. Ahersin iltamyöhään projektin A kimpussa. Poistuessani toimistolta huomasin unohtaneeni parkkitalon kulkukortin autoon, joka oli lukkojen takana säilössä. Kävelin kotiin. Ahdisti.

PERJANTAI. Päivä kului projektin A viimeistelyssä. Illalla nollasin poikien kanssa saunaillassa työviikon etanolin avulla. Ei ahdistanut.

LAUANTAI. Nyt kun kerrankin oli mahdollisuus kuitata univelka, heräsin tietenkin seitsemältä aamulla krapulassa. Kylpyhuoneen lamppu paloi kesken aamusuihkun. Löin polveni pimeässä. Ahdisti.

SUNNUNTAI. Vihdoinkin nukuin sikeästi. Hieman helpotti. Unohdin ostaa eilen kahvia. Tänään olin liian laiska lähteäkseni kivijalkaan hakemaan uutta pakettia. Join teetä. En pidä teestä. Tuijottaessani pinttynyttä mukia ajattelin tulevan viikon tuskia. Ahdisti.

Nyt säästetään

2007-09-12T08:07:00.000+03:00

Korporaatio X:n osasto K:n täyttäessä 40 vuotta vuonna 2002 sai osasto K:n osastonjohtaja kuulla Korporaatio X:n johdon taholta, että osasto K:n tilat tarvitaan muuhun tarkoitukseen. Siitä syystä Korporaatio X:n johto oli sopinut Korporaatio Y:n johdon kanssa, että molempien korporaatioiden osastot K yhdistetään ja ne muuttavat myöhemmin valmistuvaan rakennus E:hen.

Sitäpaitsi. Säästettäisiinhän täten rahaa.

Korporaatioiden johdot perustivat työryhmän miettimään osastojen yhdistämistä ja muuttoa rakennus E:hen. Työryhmään kutsuttiin monta johtajaa molemmista korporaatioista sekä naapurikorporaatioiden K-osastojen johtajat mutta ei X:n ja Y:n K-osastojen johtajia. Työryhmä päätyi vuoden työskentelyn jälkeen lopputulemaan, joka oli jo toki ilmoitettu osasto K:n syntymäpäivillä. Paitsi että hallinnollisesti ei voinutkaan toimia siten kuin oli sovittu. Vanhat tilat oli jo kuitenkin varattu, joten X:n ja Y:n osastot K muutettiin vuonna 2004 joka tapauksessa rakennus E:hen, joka tonttipiirrosten mukaan oli keskeisellä paikalla ja kaikki siis hyötyvät.

Sitäpaitsi. Säästettäisiinhän täten rahaa. Tai ...

Tiet rakennus E:hen sittemmin suljettiin muiden rakennustöiden vuoksi heti muuton jälkeen ja oastoille K ja K ei päässyt kuin kiertämällä naapurin tontin kautta. Jos löysi polun pään. Koska kukaan ei löytänyt, lakkasivat asiakkaat käymästä osastoissa K ja K, joten K ja K päätti siirtää kaiken verkkoon kaikkien tavoitettavaksi.

Sitäpaitsi. Säästettäisiinhän täten rahaa. Tai no ...

Vuoden 2006 keväällä Korporaatio X:n johto käveli X:n osasto K:n johtajan vierastuoliin ja hetken mukavia puheltuaan ilmoitti, että he ovat päättäneet lopettaa kyseisen osasto K:n ja ostaa tarvitsemansa palvelut naapurista Korporaatio Y:n osasto K:lta, koska Korporaatio X tarvitsi K:n tilat toiminnolle N. Päätettiin perustaa työryhmä miettimään ratkaisua, joka oli jo tehty.

Sitäpaitsi. Säästettäisiinhän täten rahaa. Tai siis ...

Yllättäen työryhmä päätyi ratkaisuun, joka oli heille ilmoitettu päädyttäväksi. Työryhmä ehdotti, että Korporaatio X:n osasto K lakkautetaan ja palvelut ostetaan Y:n osasto K:lta. Näin tehtiinkin vuoden 2007 alusta alkaen. Palvelut ostetiin samaan hintaan kuin ne oli tuotettu omassa korporaatiossa plus vuokrat eli palvelut ostettiin kalliimmalla ja saatiin vähemmän.

Sitäpaitsi. Säästettäisiinhän täten rahaa. Tai ainakin ...

Kaikki hyvin. Aina vuoden 2007 tammikuuhun, jolloin ilmoitettiin, että Korpotaatio Y:n osaston K, joka piti sisällään siis Korporaatio X:n entisen osasto K:n, olisi muutettava rakennus V:hen vuonna 2009. Rakennus V tulisi sijaitsemaan samalla paikalla, josta Korpotraatio Y:n osasto K:n oli alunperin muutettava, koska se oli ollut liian kaukana.

Sitäpaitsi. Säästettäisiinhän täten rahaa. Tai no väliäkö ...

Samaan aikaan Korporaatio X:n johto oli muuttunut ja uudet johtajat L ja G olivat keksineet uuden innovatiivisen ajatuksen: perustetaan Korporaatio X:lle osasto K rakennus R:ään, koska Korporaatio X:ssä ei näemmä ole osasto K:ta. Uusi johto ilmoitti Korporaatio Y:n osasto K:n johtajalle, että koska Y:n osasto K oli niin kaukana, niin he voisivat perustaa uuden osasto K:n rakennukseen R, joka oli suunnilleen samalla paikalla kuin viisi vuotta aiemmin lakkautettu Korporaatio X:n osasto K, joka piti siirtää, koska tilat tarvittiin muualle.

Sitäpaitsi. Säästettäisiinhän täten rahaa. Tai siis ehkä ei mutta ...

Johtaja G:n kerrottua innovaationsa julki Korporaatio Y:n osasto K:n johtajalle, jonka kerrottua asia Korporaatio X:n entisen osasto K:n entiselle osastonjohtajalle laskeutui entisen osastonjohtajan päälle musta pilvi ja viimeisinä sanoinaan ennen oven painumista perässään kiinni kuultiin hänen puhuvan jotain synkistä metsälammista, %&?£@työryhmistä, upottavista suonsilmäkkeistä, %¤@"?€projekti$£)&¤!päälliköistä, koiran ulosteiden hiertämisestä ja &?£inno$€vaatioiden työntämisestä jonnekin, jota kuulijat eivät häveliäisyyssyistä olleet kuulevinaan.

Sitäpaitsi. Who is counting anyway.

Kahvitauolla

2007-06-04T09:24:00.000+03:00

Virtaviivaistetusta konttoristamme on jo aikoja sitten poistettu eräs tärkeä työtehtävä, meillä ei ole kahvia keittävää sihteeriä. Tuo vaativa tehtävä päätettiin jakaa. Jos sumppia ei ollut, sitä kaipaava meni ja keitti pannullisen. Järjestely aiheutti pientä kränää, sillä röyhkeimmät väärinkäyttivät kahvinkeittimen tippalukkoa ja rosvosivat kahvin mukeihinsa ennen kuin keittäjä ehti saada itselleen pakollisen kofeiiniannoksensa. Lisäksi kahvipaketit olivat aina loppu, koska kukaan ei muistanut käydä ostamassa lisää keitettävää.

Skismojen välttämiseksi byroomme päätti hankkia keittiön nurkkaa koristamaan kahviautomaatin. Sormen ojennuksella syntyi mukillinen tuimaa espressoa tai kuppi kuumaa kaakaota. Rauha palasi toimistoon. Aluksi erikoisuuksia maisteltiin tohkeissaan, pian duunarit kuitenkin palasivat nauttimaan perussumppia. Ajan myötä alkoi taas valitus ja vaikerrus. Litkun maku ei ollutkaan nirsojen työläisten makuhermoja hivelevä. Sumppi kelpasi lähinnä kofeiiniriippuvuuden akuuttiin hoitoon. Lisäksi automaatti toimi kuten muutkin konttorin pelit ja vehkeet, eli vilkutti tiuhaan tahtiin virheilmoitusta näytöllään.

Mitäpä hyvä työnantaja ei tekisi palkollistensa eteen. Tovin marinaa kuunneltuaan johto heivasi vanhan automaatin pihalle, tilalle ilmestyi uutuuttaan kiiltävä supermalli. Vastaavat koristivat yleensä kahviloiden tiloja. Aparaatti rouhi tuoreista pavuista jauheen kahvielämystä varten, maidonkin kone imaisi suoraan purkista. Rauha palasi jälleen konttorille, mutta vain hetkeksi. Järkyttynyt konttoriväki huomasi koneen vaativan alituista huoltoa. Kahvin saaminen ei ollutkaan enää helppoa. Pahimmillaan automaattia joutui putsaamaan puoli tuntia ennen kuin se suostui luovuttamaan tummaa nestettä syövereistään. Eikä maitoakaan koskaan ollut. Kaameaa meteliäkin mokoma piti.

Ympyrä on sulkeutunut. Konttorirotat täyttävät jälleen vanhaa perinteistä kahvinkeitintään riutuneen ruumiin vaatiessa pakollista kofeiiniannostaan. Kahvipaketit ovat edelleen aina loppu.

Onnistuiko vappu?

2007-05-04T11:04:00.001+03:00

Voi tytöt ja pojat! Huomasitteko, tällä viikolla oli vappu! Kylmää jatuulista, ihan kuin juhannuksena, jonka saapumista voimmekin joodotella. Oletan, että tätä lukiessanne pahimmatkin krapulat ovat johaihtuneet, jäljellä on vain moraalinen kivistys luottokortinvingahdellessa lompakossa tuskissaan.

Viikonlopun jälkeinen vappu on yhtä juhlaa työläisen kannalta. Vaikka kyseessä onkin enemmän amatöörien bileet, ammattimaisempikin juhlija koki tänä vuonna jo hieman haastetta. Perjantaina oli voinut aloittaa kotimaisella normiannoksella, reippaalla kaatokännillä. Jos askelmerkit menivät pieleen, saattoi lauantaiaamuna laskuhumala nostaa kipeää päätään. Tästä selvisi muutamalla loiventavalla ja öisen pitsan jämillä. Kylmät kelit vaativat vahvat lämmikkeet, joten entinen teekkari muisteli opiskeluaikojaan huolellisesti koomaillen. Lauantai oli onnistunut, jos sitä ei muista onnistuneeksi.

Poikkeuksellisesti sunnuntaina ei joutunutkaan aloittamaan kovin kummoista laskeutumista arkeen, sillä eihän kukaan työnantaja edes kuvitellut työläistensä käyvän maanantaina konttorilla kuin korkeintaan kääntymässä, suurin osa oli muutenkin hommannut päivän jo hyvissä ajoin vapaaksi. Lähibaarin karaokessa oli miellyttävää pitää pyhänä tunnelmaa yllä huurteisten suosiollisella avustuksella.

Kolmen päivän ryyppäämisen jälkeen eroteltiin hyvät pakanoista. Harjaantumattomat osoittivat hyytymisen merkkejä, kauan odotetun vappuaaton tunnelmat saattoivat olla hieman uuvahtaneita. Huonot ihmiset olivat silloin elementissään. Alkoholilla marinoitu kroppa ei ollut moksiskaan uusista tuopillisista keittoa, vappupäiväkin sujui
iloisessa hutikassa. Silli maistui uskomattoman hyvältä.

Eteläisessä naapurissamme vironvenäläiset ovat ymmärtäneet työväen juhlan hieman väärin. Pojat aloittivat riehumisen melkein viikon varaslähdöllä jonkun patsaan takia. Eihän sitä Pronssisotilasta aikaisemminkaan lakitettu, joten kannattiko laittaa koko Tallinna sekaisin ja saada viinakaupat vapuksi kiinni? Vappu ilman viinaa on kuin sima ilman rusinoita.

Siitä puhe mistä ei puute

2007-02-07T22:37:00.000+02:00

Perinteisesti it-alalla työskentelevä henkilö mielletään pulskahkoksi taukoamatta pitsaa ja kokista nauttivaksi nuoreksi jannuksi. Säikky nörtti harrastaa liikuntaa lähinnä hiirikädellään. Sosiaaliset kanssakäymiset hoidetaan irkkaamalla, naisen auringonvalolle allerginen nuorukainen näkee luonnossa vain silloin kun palkanlaskija käy tiputtamassa tilinauhan pöydälle. Hyvässä lykyssä myös marketin kassatyttö voi hymyillä sen verran, että kotimatkalla nähdään päiväunia. Pariutuminen on nörtille täysin mahdoton projekti.

Ainakin minun työpaikassani myytit joutavat romukoppaan. Keski-ikä on noussut kohisten, vanhimmat jäärät iloitsevat jo jälkikasvun muuttamisesta pois kotoa. Firmalla on oma urheilujoukkue, aamukahvilla tuoreet lätkätulokset ovat todennäköisin aihe keskusteluille. Seuraavaksi suosituimpana aiheena tulevat lapset. Nuoret isät selostavat intoa puhkuen tenaviensa viimeisimmät toilailut ja leuhkivat Joonan tai Johannan menestyksillä. Konjakkeja ja viskejä juodaan varpajaisten kunniaksi aamuisin harva se päivä.

Ala on vielä miesvoittoinen, mutta kauniimpi sukupuoli valtaa lujaa vauhtia tilaa itselleen. It-firmoihin tulevat naiset ovat siinä iässä, että äitiys on erittäin todennäköinen tapahtuma jokaisella. Viime viikolla jo unohdin kenen lapsen potkuhousuihin annoin keräyksessä valuuttaa. Oliko se tyttö vai poika? Se olisi hyvä muistaa silloin, kun väsynyt mutta onnellinen äiti ilmaantuu iltapäivällä toimistolle näyttämään suloista käärylettään.

Kahvitauolla kurkkaan lastenvaunuihin. Sininen potkupuku, siis poika kyseessä. Vauva on mielestäni kumman näköinen. Mietin hetken, kehunko poikaa isänsä näköiseksi, vaikka en edes muista miltä natiaisen isä näyttää. Pienen pähkäilyn jälkeen päätän kertoa totuuden ja sanon vauvan olevan kumman näköinen. Tuore äiti naurahtaa kohteliaasti ja pari nuorta isää kertoo tohkeissaan, miten halvalla lastenvaunut saa tilattua netitse Saksasta.

Poistuessaan toimistolta äitiytynyt nörttinainen on onnellinen. Vauva oli itkemättä koko vierailun ajan.

Ensimmäinen päivä

2007-01-02T20:50:00.000+02:00

Riitta katseli uutta työhuonettaan ja tunsi ahdistuksen puristavan otettaan rinnasta. Olihan siellä pöytä ja tuoli ja hyllyjä. Kauniskin se oli. Mutta pieni. Lähes puolta pienempi kuin entisessä paikassa mutta tavallaan kodikkaampi. Niin oli parempi vaan nyt ajatella. Tietokonekin oli, huoneen edelliseltä haltijalta. Tai oikeastaan sitä edelliseltä. Mutta ei hän sitä käyttää voinut, koska hänellä ei ollut tunnuksia, joilla kirjautua sisään. Tunnukset saadakseen olisi pitänyt hakea intrasta täytettävä lomake mutta sinne pääsi vain, jos oli tunnukset, jotka sai, kun täytt ...

Niin ja puhelin. Olihan siellä puhelin. Riitta ei tiennyt itkeäkö vaiko nauraa sille 70-luvun pönöttävälle puhelimelle. Sellaisia oli enää vanhoissa amerikkalaisissa valmiiksi nauretuissa toimistosketseissä, joissa johtajan huoneen edessä istuva sihteeri sanoo sisäpuhelimeen, että täällä olisi vieras. Lyhytvalinnoissa oli valmiiksi numerot kolmeen jo kuopattuun yksikköön. Eikun neljään, Riitan oma entinen yksikkö oli siinä neljäntenä. Ja joku janne.

Kahvihuoneessa uusi pomo esitteli talon tapoja. Avasi mikroaaltouunin luukun ja näytti, että tässä on mikro. Sitä saa käyttää. Sitten se avasi jääkaapin oven ja sanoi, että täällä voitte säilyttää eväitä. Riitta nyökkäili ja yritti nieleskellä kahviaan. Sitten pomo napautti kämmenellään astianpesukonetta ja sanoi, että tässä on astianpesukone mutta sitä ei käytetä vaan jokainen pesee omat astiansa. Riitta hörppäsi kahvinsa loppuun, kieltäytyi joulupiparista kolmannen kerran ja nousi. Onneksi tuli edes oma muki mukaan.

Jonain päivänä pidän tätä ihan normaalina työpaikkana, ajatteli Riitta mutta ei oikein uskonut itseään.

Hyvää joulua, viimeisen kerran

2006-12-22T20:10:00.000+02:00

Riitta katseli työhuoneensa ikkunasta mustalle parkkipaikalle. Maisema oli tuttu mutta silti tänään niin erilainen. Hän ei muistanut yhtään näin mustaa joulua. Tällaista hän ei ollut osannut koskaan kuvitella edes kokevansa. Mustaa ulkona, mustaa sisällä, mustaa mielessä, pelkkää mustaa. Riitta istui tyhjyyttä kumisevassa toimistossa, jonka huoneet olivat vain kaikuvia seiniä enää. Tyhjiä ihmisistä, tyhjiä huonekaluista, tyhjiä tunteista. Mutta muistoja, niitä siellä oli.

Riitalle olisi kahden kuukauden kuluttua tullut 30 vuotta täyteen mutta nyt ei tule. Hänen viimeinen työpäivänsä oli täyttymässä. Perjantai. Jouluaaton aaton aatto. Hän muisti kaikki ne 28 aiempaa joulua, jolloin johto oli tuonut kukkia, asiakkaat lahjoja, johto oli käynyt jopa kättelemässä, tiernapojat laulamassa. Nyt ei mitään. Ei mitään. Viidentuhannen työntekijän yritys ja kukaan ei muista, että osasto lakkaa olemasta nyt.

Riitan silmäkulmasta pusertui kyynel. Heidän tiiminsä oli kokenut yhdessä niin paljon: viisi lasta oli synnytetty, oli kohdattu lasten ripulit, koulukiusaamiset, murrosiät, valmistumiset. Oli vietetty useita kymmenvuotisjuhlia, lakkiaisia, häitä, hautajaisia, eläköitymisiä, avioliittoja, eroja. Itketty, naurettu, otettu osaa, surtu, iloittu. Eletty. Nyt se oli tässä. Kaikki oli nyt tässä. Eikä silti mitään.

Riitta nousi työtuolistaan. Viimeisen kerran. Hän oli päivän mittaan ajatellut jo monta kertaa tekevänsä viimeisen kerran asioita. Viimeisen kerran he olivat yhdessä juoneet kahvia. Pomo oli heittänyt kahvitunnin jälkeen roskiin mukin, jossa luki Pomo. Viimeisen kerran he olivat yhdessä nauraneet vaikka silmät olivat kyynelissä. Riitta katsoi työhuonettaan. Huonetta, josta hän aikanaan kuvitteli lähtevänsä eläkkeelle. Hän katsoi sen muistoja vielä kerran silmästä silmään. Kohta se olisi tyhjä, jonkun muun tavarat tuotaisiin siihen. Kahden vuoden päästä kukaan ei muistaisi hänen osastonsa siellä koskaan olleenkaan.

Hän oli viimeinen. Hänen tehtäväkseen jäi valojen sammuttaminen. Hyvää joulua vaan teillekin, ajatteli hän sulkiessaan oven. Viimeisen kerran.

Startegiset kehittämisalueet

2006-10-27T12:48:00.000+03:00

Firman henkilöstölehti lähestyy sähköitse kertoen monien mieltäliikuttavien artikkeleidensa voimin, kuinka meillä menee. Olemme helpotetut, koska nyt on vihdoin päätetty viiden vuoden merkittävät kehittämisalueet. Oikein on useamman kohdan STARTEGIA [sic!], jonka pitäisi elähdyttämän meitä vähäväkisiä hurraamaan yhteisten ponnistelujen eteen saavuttaaksemmem voimaantumisen hurmon. Intranetissa on asiat avattu vielä laajemmin osoitteessa firma.sis.fi/hallinto/STARTEGIA/.

Olemme tästä lehdykästä erityisesti ilahdutetut osastomme ulkoistamisen kiivastuvalla vauhdilla lähestyessä. Mm. seuraavilla startegeettisilla kehittämisalueilla tulemme voimaantumaan: palvelutuotannon kehittäminen asiakkaiden tarpeiden mukaiseksi ["ei niiltä tarvi kysyä, ne vastustavat kuitenkin"], tietoon perustuvan suunnittelun vahvistaminen [pliis], palveluiden saatavuuden ja hinnan saaminen kilpailukykyisiksi [palvelut vähenevät ja kustannukset nousevat], voimavarojen suunnitelmallinen käyttö [\0/]. Plus ne tavanomaiset höpinät henkilöstön hyvinvoinnista johtajuuden vahvistamiseen.

Tämä startegia perustuu eettisiin periaatteisiin, joita ovat ihmisen kunnioittaminen ja osaamisen arvostaminen.

Olen sanojen tuolla puolen.

Arki palaa pohjaan

2006-08-17T11:21:00.000+03:00

Kesäloma on onnistunut, jos työasiat eivät piipahda kertaakaan mielessä koko vapaan aikana. Täydellinen pään nollaus tekee poikaa tai tyttöä. Oma lomani täytti kriteerit, sillä onnistuin tyhjentämään pääni työasioista kiitettävän hyvin, jopa liiankin perusteellisesti. Ensimmäinen työpäiväni alkoi kuumeisella salasanan muistelulla. Tieto oli kuitenkin poistunut aivojeni arkistoista lopullisesti, joten jouduin pyytämään pääkäyttäjää nollaamaan salasanani. Noloa, kovin noloa.

Tässä vaiheessa oli hyvä hakea ensimmäinen kupillinen sumppia uneliaaseen olotilaan, lomalla kun olin tottunut kömpimään ylös vuoteesta vasta lounaan aikoihin. Kahvin ensipuraisu oli tymäkkä. Auringon punoittama naama vääntyi väkivaltaisesti kurttuun. Olinkin jo unohtanut automaattikahvin karvaan aromin.

Kofeiiniliuos teki kuitenkin tehtävänsä räjäyttäen rähmät pois silmistä. Uskaltauduin jo raahaamaan hiiren kursorin sähköpostin ikonin kohdalle. Etusormi naksautti rohkeasti hiiren korvaa, näytölle vyörähti lukemattomia lukemattomia maileja. Suurin osa oli joutavia sisäisiä tiedotteita ja rasittavia kiertokirjeitä. Onneksi roskapostin suodatus oli toiminut hyvin. Jäljelle jäi noin tusina tähdellistä viestiä.

Jo kolmas sähköposti avasi tulvan kyynelkanavissani. Posti koski projektia, joka oli hätäisesti kursittu kokoon ennen lomia. Pieleen oli mennyt, speksit ja todellisuus purjehtivat aivan eri aurinkokunnissa. Seuraavat mailit käsittelivät syyllisten etsintää, perinteitä kunnioittaen poissaolevat saivat syntipukkien roolit. Tunsin virtuaalisten ruoskien häijyt läiskähdykset palaneessa selässäni.

Puolen tunnin työhön totuttautumisen jälkeen tuli kutsu ensimmäiseen palaveriin. Videotykki läväytti seinään projektista pikaisesti korjattavat "ominaisuudet". Valmista pitäisi olla mieluiten viime viikolla. Kun iso asiakas ärjyy, sitä on kuunneltava.

Lounaalla menin lopullisesti rikki. Ruokalan biomassa-allas tarjosi päivän sapuskaksi kaalipataa. Vihaan kaalipataa. Vihaan!

Haluan takaisin lomalle. Heti, kiitos.

Toivakan Energian säästökampanja

2006-06-29T13:06:00.000+03:00

Kun Toivakan Energia oli vielä vanhoissa ilmastoimattomissa tiloissaan Ahertajanpolulla, valittelivat konttorin naiset jatkuvasti kuumuutta Perkolalle, konttoripäällikölle. Perkola ei kovin mittaviin investointeihin innostunut koskaan ja tämä nyt oli turhimmasta päästä. Jotenkin hän ajatteli, että olisi vähän surkuhupaisaakin, että energiayhtiön konttorissa tuhlattaisiin energiaa moiseen hömpötykseen. Päällikön mitta täyttyi lopulta, kun Sirpa ja Marjakin tulivat asiasta hänelle valittamaan ja ne naiset ei turhasta valita, tiesi Perkola. Tosin, ihan aiheestahan naiset kyseenalaistivat työtehonsa olemattomassa ilmanvaihdossa mutta henkilökuntaa oli paljon ja kaikkia tulisi kohdella samanarvoisesti, ajatteli päällikkö.

Siltä istumalta Perkola kuitenkin päätti ajaa paikalliseen kodintarviketavarataloon ja toi kummallekin naiselle isoimman mahdollisen tuulettimen ja laittoi ne naisten pöydän taakse puhaltamaan niin, että paperit lentelivät.

Perkola meni tietokoneensa ääreen ja naputteli sähköpostiviestin koko henkilökunnalle:

Nythän on niin, että työteho laskee kovassa kuumuudessa työskenneltäessä ja siksi yhtiö on päättänyt investoida yhtiön tärkeimpien henkilöiden työviihtyisyyden lisäämiseksi: Sirpalle ja Marjalle on hankittu erityiset henkilökohtaiset viilentimet, jotta heidän tärkeä työpanoksensa olisi turvattu. Me muut koettakaamme pärjätä miten taidamme ja turhat ihmiset saavannevat käristyäkin kuin palvattavat porsaat. Piste.

Kukaan ei valittanut päätöksestä. Etenkin, kun helle loppui seuraavana päivänä ja Toivakan Energian kulutuspiikki katkesi.

Eksymisen alkeet

2006-06-22T10:07:00.000+03:00

Edessä on juhannus, juhlista julmin. Jälleen on aika pakata nalkuttava vaimo ja rääkyvät kakarat autoon. Teltta, makuupussit, pari koria olutta, kolme pulloa kirkasta, makkaraa ja muuta purtavaa. Vaatteita viikon varaston verran. Hyttysöljyä ja aurinkorasvaa. Koska omaa mökkiä ei ole, keskikesän rapsakan sateiset yöt tullaan perinteiseen tapaan viettämään vaimon siskon miehen komealla perintöhuvilalla huitsin nevadassa.

Vaikka sama matka on ajeltu lukemattomia kertoja, viidensadan kilometrin reitillä eksytään joka reissulla. Perämetsien soratiet näyttävät kaikki samanlaisilta, matkalla täytyy kääntyä lukemattomia kertoja yhä pienemmälle kinttupolulle. Vaimo yrittää tulkita karttaa parhaansa mukaan, mies yrittää tulkita vaimon tulkintoja parhaansa mukaan. Lopulta ollaan niin eksyksissä, että kumpikaan ei edes tiedä millä karttalehdellä ollaan. Tunnin kiivaan sananvaihdon jälkeen nöyrrytään, ja soitetaan vaimon siskon miehelle, joka käy hakemassa perheen mökilleen väärän järven rannasta.

Tänä kesänä miehen ei tarvitse upottaa vaimoa kaivoon huonon kartanluvun ja mäkätyksen takia. Valveutuneena insinöörinä mies on ostanut lomareissuja varten autoonsa kannettavan gps-navigaattorin. Ei muuta kuin aparaatti imukupilla kiinni tuulilasiin, määränpään naputtelu paikantimeen, ja sitten baanalle. Pehmeän seksikäs naisääni neuvoo tohelommankin rattimiehen kärsivällisesti perille. Ei nalkutusta, ei korkeata verenpainetta. Navigaattoriin kuluneet sataset voi perustella jo sillä, että vehje varoittaa myös valvontakameroista. Laitteen hinta on siten säästetty saamatta jääneillä rikesakoilla.

Perillä mökillä tenavat voivat käyttää laitetta mp3-soittimena, aamulla navigaattoriin voi tallentaa yöllä digikameralla otetut örvellyskuvat. Räpsäisyä sammuneesta sukulaisesta on mukavampi naureskella katsoen sitä navigaattorin isolta näytöltä.

Kilpavarustelu alkaa, seuraavana kesänä vaimon siskon mies on hankkinut hienomman ja kalliimman navigaattorin.

Seijan Grilli

2006-05-26T10:31:00.000+03:00

Konsultti Mauno Pirhonen oli väsynyt, kannettava tietokone painoi jo hartiaa pitkän päivän jälkeen. Aamulla kello oli rääkynyt viiden aikaan, junamatkaa asiakkaalle mennen tullen suuntaansa oli ollut useampi sata kilometriä. Muutama pitkään hiertänyt ongelma oli onneksi saatu ratkaistua, vaikka FTP-yhteys toimistolle olikin ollut nurin. Päivän mittaan pari uutta pulmaa oli pompahtanut esiin, mutta niiden ratkominen olisikin jo laskutettavaa työtä. Pahin tulipalo oli sammutettu. Illalla yhdeksältä nuutunut Pirhonen astui ulos junasta. Vatsa murisi, päivällä kiireessä syödyn sämpylän kalorit oli jo poltettu. Parin korttelin päässä Maunoa odotti Seijan Grilli, pian energiavaje olisi vain häviävä muisto.

Seija hymyili nähdessään Pirhosen saapuvan paikalle. Mauno oli ostanut kerroshampurilaisen ja maidon samasta paikasta vuosikymmeniä. Tilausta ei tarvittu. Puhe Seijan kanssa kääntyi tietenkin makasiinien paloon, molemmat tuomitsivat yksimielisesti nykyajan veltot loppahousut. Paremmin oli asiat meidän nuoruudessa.

Maunon ja Seijan jutustelun keskeytti lähestyvän paloauton sireeni. Sireenien ulvonta lakkasi grillin kohdalla ja paloauto pysähtyi 50 metrin päähän. Kuusi palomiestä ryntäsi ulos autosta. Kiire kuitenkin loppui pian. Grillin takana pysäkillä oli roskis tulessa, ei sen vaarallisempaa.

Kaksi palomiestä katseli liekehtivää roskista. Vieressä humaltunut keski-ikäinen mies pomppi innokkaasti tuulettaen tulitikkuaski kädessään. Kaverin naama loisti onnesta. Kohta kolmas palomies tuli paikalle ja sammutti vaahtosammuttimella palon. Kuusi ärsyyntynyttä palomiestä tuijotti päihtynyttä, joka leveästi virnistäen katsoi palon sammuttanutta miestä silmiin. Uusi tulitikku syttyi. Palomies tyhjensi loput vaahtosammuttimesta mieheen ja häipyi työtovereineen tympääntyneenä paikalta poliisin poimiessa humalikon kyytiin.

Hetken kummastelun jälkeen Seija ja Mauno jatkoivat nykynuorison paheksuntaa.

Maan hiljainen

2006-05-11T10:36:00.000+03:00

Olisivat voineet sanoa vaikka, että häntä ei tarvita enää. Mutta että ilmoitetaan, että koko hänen elämäntyönsä, kaikki kolmekymmentä vuotta talon eteen tehtyä työtä ja koko osasto hävitetään ja palvelut ostetaan muualta. Sitä hän ei jaksanut käsittää ja hyväksyä. Hänen elämältään oli viety tarkoitus. Kuukauden hän oli silti edelleen tullut työpaikalleen, kaksi vuotta sitten valmistuneeseen toimistorakennuksen joka aamu, tehnyt välttämättömät työt ja hymyillyt asiakkaille edelleen vaikka hänen elämänsä oli luhistunut. Sillä sehän oli hänen työtään. Vielä.

Uusi toimistorakennus oli ilmastoitu ja viileä, varustettu kaikenlaisilla hälyttimillä, jotka laukesivat milloin mistäkin syystä. Siksi juuri kukaan kuusikerroksisessa lasipalatsissa ei reagoinut, kun hälyttimet soivat. Jos ilma oli kaunis, saattoi väki valua pihalle ja odotella palolaitoksen miehiä, jotka kytkisivät hälyttimet pois. Eräänä erityisen kuumana toukokuun päivänä palohälytys soi pitkään ja koska ilma tosiaan oli kaunis, kaikki lähtivät poikkeuksellisesti pihalle. Kukaan ei tietenkään ottanut tavaroitaan mukaan. Väärä hälytyshän se kuitenkin taas olisi.

Mutta ei se ollut väärä sillä kertaa. Talo paloi ja toimistot ja henkilökunnan tavarat siinä mukana. Seuraavana päivänä huomattiin, että sitä hiljaista ystävällisesti hymyilevää naista kolmannesta kerroksesta ei kukaan ollut nähnyt palon jälkeen. Joku tiesi kertoa, että hänet oli hälytyksen jälkeen nähty reppu olalla katselemassa paloa.

Naisella oli ainoana ollut koko omaisuutensa mukanaan.

Luottosihteeri

2006-05-04T21:23:00.000+03:00

Alumiinirakenne Oy:n johtajan sihteeri, Leena Rupakko, sai sähköpostia toimistopäälliköltä heti aamusta. Niin aamusta, että Leena oli vielä kotona.

- Helvetti, mitäs luen kotona työposteja, ajattelee Leena tavalla, josta toimistopäällikkö ei tiedä mitään.
- Oma vikani tämäkin vetutus. Stanan mulkvisti, kun ei anna ihmisen edes herätä rauhassa. Ei malta odottaa työvuoron alkuun. Ihan pakko esittää voimajohtajaa. Per*eleen lastentarha koko toimisto, jos totta puhutaan, ajatteli Leena ääneen.

Rupakon Leena oli toimiston selkäranka, joka hoiti aina suvereenisti asian kuin asian eikä kyselllyt haalarimiehiä rujompaankaan työhön. Leenaan saattoi luottaa toimitusjohtajakin, joka iän myötä oli alkanut viihtyä yhä paremmin ja pidempään lounailla ja voimaantumiskouluissa ja löydä sisäinen luova johtajasi ?seminaareissa. Kaikki tunsivat Leenan rauhallisena ja hiljaisena ja hyvin korrektina ja lojaalina naisena, jonka kasvoilla karehti ainainen ystävällinen hymy ja sivistynyt puhe silasi muuten niin räväkän Alumiinirakenteen lounastunteja. Kaikki tiesivät, että ilman Leenaa Alumiinirakenne olisi vaikeuksissa.

Edellispäivänä tuotannon pääluottamusmies oli käynyt valittamassa toimistopäällikölle, että Rupakko tekee heidän hommiaan [silloin tällöin oli pakko koska deadlinet hakkasivat niskaan ja tuotannosta ei tullut ajoissa sitä, mitä oli pyydetty]. Toimistopäällikkö nillitti nyt, että "hyihyi ei saa tollasta tehdä". Että nyt pitää palaveerata-sitä ja tiedoksisaattaa-tätä ja blaa-blaa-blaa.

- Vi**u mä jaksa noitten kanssa. Helvetin nulikka. Leena tuohtui jo ääneen.

Toimistopäällikkö oli ollut tavallisena konttoriharjoittelijana Lempäälän sivukonttorissa silloin, kun Leena jo teki johtajan sihteerin hommia. Hoiteli koko toimiston ja sen sivukonttorinkin, kun johtaja johti mieluummin pitkiä lounaspalavereita Jyväshovissa ja nipisteli tarjoilijoita.

- Sit tää helvetin nilkki rupes nuoleen oikeita ahtereita ja pääty lopulta päälliköks. Ja nyt ei meinaa enää maailman seinät tälle riittää. Vetäköön sanonko mitä ja minne. Leena Rupakko kiroili ääneen peilikuvalleen samalla, kun kietoi maantien värisiä hiuksiaan lämpörullille.

Leena päätti sanoa suorat sanat toimistopäällikölle. Heti, kun pääsisi toimistolle. Leena polki räntäsateessa viiden kilometrin työmatkansa ja veden valuessa kasvoilta, kylmän hiipiessä hihoista sisään ja kostean viiman suoriessa vastalaitettuja kiharoita Leena rauhoittui ja ajatteli, että antaa olla, ei anna aihetta, ei jaksa. Kasvakoon mieheksi jonkun muun paimentaessa. Ja päätti sanoa itsensä irti.

Puolen vuoden päästä Leena heräilee Espanjan huvilallaan ja aukaisee kotimaan lehden aamuauringon lämmittäessä hänen vaaleita hiuksiaan ja hyväillessä ruskettuneita hartioitaan patiolla. Hän hörppii aamukahviaan ja hymähtää vienosti. Protestilistalla näyttää olevan Alumiinirakenne Oy. Seuraavalla sivulla on pikku-uutinen, jossa firman toimistopäällikkö on pidätetty epäiltynä Alumiinirakenteen kirjanpidon väärentämisestä, kavalluksista ja omien laskujensa maksattamisesta firmalla. Toimistopäällikkö kiistää syytteet ja ihmettelee, miksei kukaan tarkista, että ei hänellä ole mitään tekemistä joidenkin hämärien rakennusfirmojen ja Espanjaan rakennetun loma-asunnon kanssa, velkaisella miehellä.

Ulkoistuttaa

2006-04-27T09:55:00.000+03:00

IT-alan yrityksen talouspäällikkö teki laskelmia konekannan uusiutuessa. Tähän mennessä tietoturva oli jäänyt pahasti hunningolle. Ympäri maailmaa kiitävät konsultit eivät suuressa kiireessään olleet aina viitsineet ladata uusimpia päivityksiä käyttöjärjestelmään, eikä virustorjuntakaan ollut kaikilla ajan tasalla. Palvelimille joku kävi aina oman toimen ohella hoitamassa uusimmat päivitykset.
Nauhavarmistuksetkin unohtuivat välillä kokonaan. Nyt tähän hommaan tulisi loppu. Koko rautapuolen ylläpito ulkoistettaisiin. Työntekijät voisivat keskittyä tuottavampiin asioihin.

Ulkoistamisen myötä virustorjunta vaihdettiin uuteen ohjelmaan. Sähköpostilla tuli kaikille työläisille toimintaohjeet, miten poistaa vanha sovellus ja mistä klikkaamalla asennetaan uusi tilalle. Homma ei tietenkään mennyt putkeen. Vanha ohjelma ei kaikissa koneissa poistunut kokonaan, tuloksena oli omituisia virheilmoituksia. Palvelin, jolta uusi virustorjunta piti ladata, oli pari päivää alhaalla. Ylläpito kun asenteli sinne huonolla menestyksellä uusimpia versioita muista ohjelmista.

Parin viikon toilailujen jälkeen alkoi näyttää siltä, että viritykset oli vihdoinkin saatu kohdalleen. Kaikissa kannettavissa oli kiintolevy kryptattu, virustorjuntakin pälyili taustalla toimivana. Varmistukset pelasivat, eikä kenenkään tarvinnut enää stressata siitäkään. Palvelimet tosin olivat normaalia enemmän alhaalla, uusi ylläpitäjä viihtyi liiankin hyvin konehuoneessa.

Eräänä sateisena päivänä huonon lounaan jälkeen konttorillinen duunareita huomasi koneensa käynnistäneen itsensä uudelleen omia aikojaan. Noin joka kolmas manasi menetettyjä töitä. Pienen ihmettelyn jälkeen syyllinen löytyi talon ulkopuolelta. Uusi ylläpitäjä oli ajastanut automaattiset päivitykset buuttaamaan koneet kello 12:00, jolloin harva oli näkemässä näytölleen paukahtanutta varoitusta lähestyvästä uudelleenkäynnistämisestä. Fiksu veto.

Seuraavana vuonna talouspäällikkö ulkoisti ulkoistuksen uudelleen.

Kutinaa

2006-03-30T10:46:00.000+03:00

Myyntiedustaja Simo Kuosmanen seisoi hyvin merkittävän asiakkaan neuvotteluhuoneessa. Kuosmanen oli kovin hermostunut, pulssi hakkasi tuplavauhtia pelkästä jännityksestä. Simon kämmenet hikoilivat, sokerikuorrutetun munkin aiheuttama tahmeus sormissa tuntui etovalta. Sokerimurut koristivat pukuakin kuin hilsemyrsky. Sokeroidut munkit olivat syvältä.

Seuraavan tunnin palaverin aikana Simo Kuosmasen pitäisi vakuuttaa asiakas siitä, että kesällä loppuvaa ylläpitosopimusta kannattaisi jatkaa vuodeksi eteenpäinkin. Asiakkaan johtoryhmä suhtautui jo valmiiksi nihkeästi tähän palaveriin. Viime vuonna asiat eivät todellakaan olleet menneet putkeen, aikataulut ja tavoitteet olivat kusaisseet oikein kunnolla. Osittain syy oli riittämättömissä resursseissa Simon firman puolelta, osittain taas kokemattomassa projektipäällikössä asiakkaan päässä.

Vuoden alussa Kuosmasen firma oli myyty. Nyt se oli osa alan suurinta yritystä. Teoriassa resurssien ja osaamisen olisi yrityskaupan myötä pitänyt nousta uudelle tasolle, mutta erilaisten hässäköiden takia asiat olivat menneet entistä enemmän sekaisin. Asiakas oli jo pari kertaa reklamoinut palvelun laadusta, syystäkin. Nyt uusi koneisto oli kuitenkin saatu rasvattua kuntoon, se olisi näytön paikka. Viidennes vuoden provisioista olisi kiinni tästä neuvottelusta. Simo Kuosmasen
kainaloa kutitti aivan armottomasti. Hiki virtasi kylkeä pitkin.

Asiakkaan toimitusjohtaja oli myöhässä, kokousta ei voitu aloittaa. Pientä smalltalkia ja hymistelyä. Lisää munkkeja kaikille. Tavaton kutina Simon hikisessä kainalossa. Aivan kestämätön. Vaivihkaa Kuosmanen avaa yhden napin paidastaan ja huomaamatta työntää kämmenensä kainaloon. Helpottava rapsutus.

Toimitusjohtaja astuu sisään. Hän näkee ensimmäiseksi hikoilevan miehen käsi kainalossa. Kuosmanen ottaa kouransa nopeasti pois kainalostaan, ja ojentaa sen toimitusjohtajan suuntaan.

"Simo Kuosmanen Datagreatista! Iltapäivää!"

Toimitusjohtaja ei kätellyt.

eAika

2006-03-23T10:27:00.000+02:00

Professori Reinikainen käveli yliopiston kirjaston hyllyjen välissä, käänteli tyytymättömän näköisenä lehtiä, ei löytänyt hakemaansa. Virkailija kuuli huolellisesti kiillotetttujen kenkien vihaiset kannat ja nosti auliin katseensa.

- Missä se punakantinen lehti on, miksei teillä mikään pysy järjestyksessä.
- Sen printtiversio on lopetettu ja nyt se tulee elektronisena.
- Minä tarvitsen sen nyt, en minä jouda täällä enempää aikaa viettämään.
- Siitä se niin mukava onkin, se elektroninen, että sen voi lukaista omalta koneelta, linkki löytyy sieltä internet-sivuilta.

Prrrrrrr.

- Professori Reinikainen tässä taas, päivää. Minulla on tässä nyt auki tämä sivu, mutta en minä täältä sitä lehteä saa. Miten helvetissä te teette tällaisia sivuja siellä, kun ei täällä mitään ole?
- Hetki vaan, minäpä menen siihen samaan paikkaan, niin osaan paremmin auttaa. Aivan, tämähän on peedeeäffänä. Kun klikkaa sitä linkkiä, jossa lukee peedeeäf, niin siitä se aukeaa.
- No kyllä kai minä nyt sen tiedän, mutta kun ei täällä ole mitään punakantista lehteä. Täältä mitään löydä. Mitä helvettiä varten ei voi tilata lehteä niin kuin ennenkin, pitää tilata jostain sivulta?
- Anteeksi mutta nyt en ymmärtänyt; sitäkö lehteä ei ole siellä listalla vai eikö artikkeli aukea? Siinähän voi olla tietenkin kysymys melkein mistä vaan.
- Lisätkää nyt vaan se tähän sivulle, niin minä voin jatkaa työtäni.
- Kyllä se siellä on, juuri tarkistin. Löytyy aakkosista deen kohdalta. Dee niin kuin dementia. Onko teillä muuten akrobaatti siinä?
- Kyllä minä pärjään oikein hyvin ilman mitään aateeko-tukeakin, kiitos vaan.

Klik.

Uunimakkaraa

2006-03-07T09:55:00.000+02:00

Jokainen arkipäivä puolen päivän aikoihin tunnen itseni entistä katkerammaksi. Avaan netistä toimiston ruokalan kotisivut, ja tsekkaan päivän tarjonnan. Uunimakkaraa, juureskeittoa, tonnikalasalaattia. Menu ei varsinaisesti saa vettä herumaan kielelle, vaikka sylettääkin. Tympääntyneenä jonotan tiskille saadakseni muonaa istumatyöläisen tarvitseman kalorimäärän verran.

Toimistojen syöttölöiden täytyy olla sarasvuomaisen kannattavaa bisnestä. Asiakas saa ateriansa hieman halvemmalla kuin keskustan ravintoloista. Ruokala saa silti sapuskasta aivan normaalin lounaan hinnan, sillä firmat maksavat verotusarvosta ylijäävän osan. Tilan vuokra on varmaankin huomattavasti pienempi kuin oikeilla keskustan ravintoloilla. Henkilökuntakulut voidaan painaa minimiin, systeemihän pyörii itsepalveluperiaatteella. Kokit eivät ilmeisesti ole työpaikkaansa järin tyytyväisiä, vaihtuvuus on huima. Pisimmillään sama naama on ollut paistinlastan päässä puolisen vuotta. Safkat ovat pääsääntöisesti teollisia tuotteita, keittiön tehtäväksi jää lähinnä biomassan lämmittäminen sekä hienojen nimien keksiminen jauhelihapihveille. Negatiivinen palaute ei vaikuta mihinkään, sillä lounasruokailijat ovat liian mukavuudenhaluisia poistuakseen muualle murkinoimaan.

Keskustan lounasravintoloina Amicat ja Sodexhot tekisivät konkurssin alta aikayksikön. Kukaan ei nyrpistelemättä maksaisi reilusti yli seitsemää euroa visvaisesta uunimakkarasta, varsinkin jos sitä jauhomakkaraa joutuisi jonottamaan vartin. Tavallisessa lounasravintolassa lounaspöydästä saa popsia poskeensa tavaraa niin paljon kuin napa vetää, toimistoruokala laittaa röyhkeästi makkaroiden yläpuolelle lapun, jossa ilmoitetaan ylimääräisen uunimakkaran maksavan euron!

Nyt olen päättänyt äänestää jaloillani. Tästä lähtien syön joko omia eväitä työpöytäni ääressä, tai vaivaudun vetämään rotsin niskaan ja etsin muonaa, joka kaloritarpeen tyydyttämisen lisäksi tuottaa mielihyvää makuhermoilleni.

Veto

2006-02-08T09:02:00.000+02:00

Olipa kerran työtön levyseppä-hitsaaja Uolevi Mutikainen, joka halusi olla kuuluisa edes yhden päivän elämässään. Hän mietti kuumeisesti, mitä sellaista hän voisi tehdä, mikä avaisi hänelle tien tähtiin vaikkapa vain yhdeksi ohikiitäväksi hetkeksi.

Koska Mutikaisella ei ollut töitä, eikä pienessä maaseutupitäjässä ollut levyseppä-hitsaajalle työpaikkaa näköpiirissä ihan kohta tulevaisuudessakaan, hän ymmärsi, että työn sankarina hän ei voisi maailmanmaineeseen nousta.

Levyseppä-hitsaajan vapaa-ajanharrastuksissa ei liioin ollut eväitä kovin kummoiseen kuuluisuuteen. Ellei nyt sitten kantabaari sattuisi syttymään tuleen ja levyseppä-hitsaaja onnistuisi palon komealla kusikaarella taltuttamaan.

Kyseinen kantabaari kuitenkin esitti merkittävää osaa työttömän levyseppä-hitsaaja Uolevi Mutikaisen taipaleessa kohti mainetta ja kunniaa. Siellä nimittäin pulppusi kuningasajatuksen alkulähde, vaikkei itse idea varsinaisesti juottolaan millään tavalla liittynytkään. Siis ei ainakaan aivan suoranaisesti. Vääntämällä ja kääntämällähän joku vääräleuka voisi jälkeenpäin väittää sen hyvinkin siihen liittyneen.

- Mutikainen hei, myö lyötiinnii jätkien kans vettoo. Tahotsie kuulla mistä myö lyötiin?

- Häh?

- Nii jotta tahotsie kuulla mistä myö jätkien kans lyötiin vettoo?

- Mie mistään raviloista mittään tiijjä.

- Paskat myö mistään raviloista vettoo lyöty! Myö lyötiin vettoo ettet sie uskalla hakkee tuohon nuapurkaapuntiin hallintojohtajaks. Lehessä luk jotta hyö hakkoot uutta johtajoo. Vuan et sie uskalla. Myö vitonen mieheen lyötiin vettoo.

- Ai mitennii en uskalla? Eihän se ollunna minnuu kummemp kulukija se eellinenkään johtaja. Näinkihän mie sen kerran. Tässä samassa puarissa mie oun hänen kans istunna ja vetännä pissee. Hää viel lens pihallekkii minnuu ennen. Mie sentäs sain jiähä pilikkuun asti. - Paljonkos mie suan jos haen?

- Määräkoeran suat. Eikö näin ole, jätkät? Toenperrään.

Ja niin laittoi työtön levyseppä-hitsaaja Uolevi Mutikainen hakupaperit vetämään hallintojohtajan virkaan. Aikanaan hän ehkä sai kavereiden lupaaman sikspäkin, mutta Mutikaiselle itselleen kaljapakkiakin suurempi täyttymys oli sittenkin se yhden päivän kuuluisuus, jonka loisteessa hän sai paistatella heti, kun hallintojohtajan viran hakuajan umpeutumista seuraavan aamun sanomalehti oli kylälle jaettu.

--
sanelusta muistiinkirjoitti

Se kelluu sittenkin

2006-02-02T09:51:00.000+02:00

Tietohallintapäällikkö Raimo Kapulainen oli kovin kärsimätön. Lounaalla syöttölässä nautittu Napolin nakkikastike perunasoseella (7.60 euroa) halusi päästä vapauteen mitä pikimmiten. Kerroksen ainoa miestenvessa oli kuitenkin ollut varattu jo kolme varttia putkeen. Kapulainen alkoi jo epäillä, että joku onneton oli nukahtanut vessaan. Ei olisi ensimmäinen kerta, Raimo oli itsekin joskus nuoruudessa kesäpoikana ottanut juhlitun yön jälkeen muutaman tunnin tirsat firman vessassa. Oi niitä aikoja.

Lopulta Kapulainen huomasi sivusilmällä implementoinnin nuutuneen Riikosen Jarmon astuvan ulos mukavuuslaitoksesta. Raimo nappasi lehden pöydältään ja kiirehti käymälän suuntaan. Vessa oli tietenkin sijoitettu kahvihuoneen ja eteisen väliin. Paikkaan, jossa oli vilkkain liikenne. Jokainen ähkäisy, molskahdus ja pärähdys kantautui kaikuen ulos eriöstä. Tarkkakorvainen kahvipöydän ääressä istuskeleva saattoi jopa kuuntelemalla päätellä ähkijän vessapaperin kulutuksen. Ujommalle ummetus iskee vähemmästäkin.

Vessassa vastaan tuli hengityksen salpaava krapulapaskan lemu. Ilma oli värjäytynyt kitkeräksi, happimolekyylit olivat tuskasta kiljuen heittäneet henkensä. Riikonen oli selvästi imenyt istumataukonsa aikana muutaman röökinkin.

Kapulaisen ei tarvinnut paljoakaan pinnistellä, hän oli tuskin saanut avattua lehtensä, kun suoli pamautti emalin täyteen. Räjähdys ja molskahdus kuuluivat luultavasti alakertaan asti. Nautinnollinen virne levisi Raimon kasvoille. Kapulainen nosti housunsa ylös ja kääntyi vetämään tuotoksensa alas. Floossh! Yksinäinen pökäle jäi sitkeästi kellumaan pönttöön. Harmillista, kovin harmillista. Pöntön vesisäiliö täyttyi tuskastuttavan hitaasti. Uusi yritys. Flooossh! Se kelluu edelleen. Seuraavaksi Kapulainen otti wc-harjan avuksi ja työnsi jätöstään sillä valmiiksi alaspäin. Floosshh! No nyt! Helpottuneena Raimo kömpi ulos mukavuuslaitoksesta.

Vessan pimeydessä yksinäinen pökäle ponnahti takaisin veden pinnalle.

Suhteellista

2006-01-10T20:49:00.000+02:00

Marja kuuli tutunoloisen naurun asiakaspalvelupisteestä mutta ei osannut heti yhdistää ääntä kasvoihin. Hänellä oli juuri tietokanta auki ja ajatus katkeili muutenkin, joten hän ei ehtinyt kiinnittää huomiota sen paremmin. Päätäkin särki ja jo viikon kestänyt unettomuus nosteli ärtymystä pintaan. Kaikki konttorin tapahtumat olivat läsnä etäisenä äänitapettina ja Marjan oli vaikea keskittyä. Sanna kuului vievän tutun äänen kahvihuoneeseen ja kevyt juttelu aaltoili Marjan tajuntaan. Nyt hän muisti: ääni kuului entiselle pomolle, Saaralle, joka sanoi itsensä irti keväällä. Tai sanoi ja sanoi. Vaihtoehtoja ei kuulemma ollut: joko irtisanoutuminen tai ikävämpi lähtö. Seitsemään kuukauteen Saara ei ollut uskaltanut tulla, mitähän siis nyt. Marja ei ollut varma, halusiko Saara tavata, joten hän päätti olla kuin ei olisi huomannut, tulkoon, jos haluaa. Marja kiinnitti ajatuksensa takaisin työhön ja tarttui tahmaisesti kääntyilevien ajatusten joukosta vilahtavaan langanpäähän alkaakseen uudestaan keskeytyneen ongelman ratkomisen. Sanna ja Saara kuuluivat ohittavan avoimen oven mutta Marja vaistosi Saaran olemuksesta halun lähteä sanomatta mitään. Sanna meni ottamaan kopioita ja sanoi Saaralle, että odota hetki vaikka tuolla Marjan huoneessa.

Saara näytti hyvältä, tällä kertaa. Marja vaistoili hänen olotilaansa ja odotti, antoi pallon Saaralle, joka selvästi halusi puhua mutta ei osannut aloittaa. Saara oli ollut hyvin avoin jo ennen lähtöään ja tiesi, että kaikki tiesivät hänen ongelmastaan. Hän oli ollut katkaisuhoidossa useaan otteeseen ja saanut yhtä monta kertaa elämästään otteen ja menettänyt sen myös yhtä monta kertaa. Liian herkkä ja tunteellinen ihminen johtajaksi, yhdistelmä ei vain toiminut. Niin kuin ei toiminut Saaran avioliittokaan. Mutta hän oli edelleen oma herttainen itsensä, jaksoi hymyillä sarkastisesti kertoessaan ammattiliiton joululahjasta: liitto lähetti aaton aattona kirjeen, jossa eväsi häneltä ansiosidonnaisen, koska hän oli unohtanut ilmoittaa kahden heinäkuun päivän tilanteen, sen saman kuin kaikkina muinakin päivinä: työtön, työtön. Saaran joulu oli ollut ankea ja yksinäinen. Kyseli silti, mitä Marjalle kuuluu ja miten täällä töissä asiat. Marja kertoili työstä, ei mitään uutta, paitsi että uusi johtaja aloittaa kohta. Marja kertoi myös omista kivuistaan ja unettomuudestaan ja tunsi saman tien itsensä tyhmäksi. Ihan niin kuin hänen kipunsa olisivat mitään Saaran työttömyyden ja yksinäisyyden rinnalla. Ja varmaan paljon kiinnosti uuden johtajan tuleminen. Hiljaisuus laskeutui kiusallisena varjona huoneeseen.

Saara ryhdistäytyi, katsoi Marjaa kevyesti hymyillen ja sanoi olevansa lomalla B-mielisairaalasta. Masennus. Hetkeksi Saaran silmät kostuivat, sitten hän nosti päätään ja sanoi, että pieniähän nämä murheet toisaalta ovat. Toista se on hänen huonetoverillaan, jota ahdistaa ja masentaa, kun kukaan ei vastaa hänelle vaikka hän soittaa päivittäin Tarja Haloselle: "Päivää, täällä puhuu kuningas Napoleon Bonaparte."

Marja ja Saara halasivat erotessaan. Marjan ongelmat olivat yhtäkkiä aika mitättömiä.

Uneton

2006-01-09T08:41:00.000+02:00

Integraatioasiantuntija Torsti Korhonen oli hyvin, hyvin väsynyt. Krooninen unettomuus oli vaivannut miestä jo pidempään, joulun jälkeiset päivät olivat olleet yhtä helvettiä, myös henkisesti. Tänä jouluna oli ollut vierailuvuorossa vaimon vanhemmat. Puolen vuorokauden ajomatka kauas pirun selän taakse lasten kitistessä takapenkillä. Saisi edes joskus viettää joulun kotona. Torsti ei voinut sietää appivanhempiaan. Anopin mielestä Torsti ei tehnyt mitään oikeaa työtä. Integraatioasiantuntija, mikä se sellainen on? Mikäpä Torsti oli siihen vastaamaan, kun ei tiennyt sitä itsekään. Appiukko juotti välipäivät läpeensä konjakkia kertoen huimista sattumuksista sellutehtaalla. Torsti ei voinut sietää konjakkia, vielä vähemmän vieressä haisevaa sellutehdasta.

Appivanhempien vierassänkynä toimi kaksikymmentä vuotta vanha vesipatja, halvin mahdollinen vaimentamaton. Jokainen hengityksessä sisäänvedetty happimolekyyli sai sen vellomaan loputtomasti, lämmittämätön vesi teki vähemmän hyvää hiiren liikuttelusta kipeytyneelle olkapäälle. Appiukko oli illalla ollut tukehtua konjakkiinsa, kun Torsti oli valittanut hiiriolkapäätään. Tosi miehinen vamma. Imelletty perunalaatikko ja liian vähän paistettu kinkku mourusivat mahassa kaiket yöt suostumatta tulemaan ulos lannoittamaan maaseutua.

Kun kotiinpaluun aika koitti, Torsti ei ollut nukkunut kahta tuntia enempää yössä yli viikkoon. Yhtä kauan oli jatkunut myös ummetus. Vatsa oli kuin keilapallo. Vuoden ensimmäisenä työpäivänä Torsti Korhonen oli hyvin, hyvin väsynyt. Hän olisi antanut vasemman käden pikkusormensa ja vaimonsa kahdentoista tunnin yöunista.

Maanantaina aamukahdeksalta alkoi kokous, jossa vedettiin suuntaviivat uuden vuoden liiketoimintaprosesseille. Tärkeä miitti, joten kaikki häiriötekijät haluttiin eliminoida. Palaveri pidettiin läheisen hotellin kokoustiloissa, alun kahvitarjoilun aikana vaihdettiin joulun kuulumiset. Kaikki valehtelivat viettäneensä onnellisen joulun. Sen jälkeen jaettiin aaneloset ja videotykki pamautti vinon kuvan seinään. Paasaus alkoi. Asiakasprojektit. Ensimmäinen kvartaali. Organisaatiouudistus. Laatukäsikirja. Laskutusaste.

Puolen tunnin kuluttua integraatioasiantuntija Torsti Korhosen silmät painuivat kiinni, ja hän nukkui hyvin, hyvin syvää unta. Hymystä päätellen hän näki unta hyvin, hyvin toimivasta vatsasta.

Pieni joulutarina

2005-12-20T13:26:00.000+02:00

Ilkka Jahnukaisen aamu alkoi huonosti. Hän oli oksentaessaan sappinesteen jämiä täysin varma, että kuolema olisi elämää helpompi vaihtoehto. Vuoden viimeinen pikkujoulu oli ottanut turhan koville. Jahnukainen oli polvistunut rukoukseen vessanpöntön ääreen, vapisevin käsin hän halasi emalia samalla kun vatsa yritti pumpata kurkusta pihalle muita sisuskaluja paremman sisällön puutteessa. Ilkka katsoi kelloaan. Ei perkele, kohta kaksitoista. Vuoden viimeinen palaveri olisi duunissa tunnin päästä. Sitten vuoden viimeinen asiakaskäynti. Vuoden viimeinen. Tänään olisi kaikki vuoden viimeistä. Loppiaiseen asti firman luukut pistettäisiin kiinni, ylimääräistä palkatonta lomaa tiedossa koko porukalle.

Jahnukainen haisteli kainaloitaan. Vanha viina pukkasi ulos jokaisesta ihohuokosesta. Silmät punersivat, hengitys haisi oksennukselle. Ilkka otti pikaisen suihkun pureskellen samalla aniksensiemeniä saadakseen freesimmän olon. Auto oli parasta jättää kotinurkille parkkiin, vapinaltaan Jahnukainen tuskin olisi saanut edes avainta reikään. Illan menu näkyi kravatista ja paidasta, pikkutakki haisi tuhkakupille. Ilkka valitsi kaapista toisen pikkutakin ja soitti kännykällään taksin pihaan. Raitis pakkasilma teki hyvää. Happea. Ehkä elämä vielä voittaa.

Duunin pihalla Jahnukainen havaitsi lompsan jääneen toisen takin taskuun. Helvetti, siellähän on firman kulkukorttikin. Kännykkäkin jäi eteisen pöydälle, hyvin menee. Housujen taskuista löytyi vielä sen verran rahaa kapakkaillan jäljiltä, että Ilkka sai maksettua taksin pois. Toimiston aulatyttöä hän pyysi soittamaan osastolleen, jonkun pitäisi päästää hänet sisään. Myynnin näpsäkkä assistentti tuli hakemaan miehen aulasta. Hississä nainen nuuhki ilmaa luoden kysyviä katseita Jahnukaisen suuntaan. Viinan lemun saattoi nähdä jopa hissin peilistäkin.

Palaveri meni horroksessa. Kaikki tajusivat jättää Jahnukaisen rauhaan, miehestä ei selvästikään olisi mihinkään tärkeään juuri nyt. Kahvi kuitenkin pysyi jo sisällä, tarjottu kinkkusämpylä rauhoitti vatsaa. Ilkka imeskeli sokeripaloja saadakseen verensokerin kohdalleen. Palaverin jälkeisessä neuvottelussa asiakkaan kanssa Jahnukainen oli jo iskussa, alustava sopimus saatiin väännettyä kasaan, vain yksityiskohdat pitäisi hioa iltaan mennessä. Loppupäivän Ilkka skarppasi. Ylitöiksi meni, mutta Jahnukainen sai kun saikin aseteltua projektin raamit kohdalleen. Paperit vain kirjekuoreen postitusta varten ja lisäksi asiakkaalle sähköpostin liitetiedostona. Pakolliset joulutervehdykset siihen perään. Joululahjaksi saatu konjakkipullo kainaloon ja kotiin. Ilkka havaitsi olevansa viimeinen ihminen duunissa, kaikki muut olivat jo lähteneet joulunviettoon. Jahnukainen väänsi oven kahvasta ja kiroili. Se on lukossa. Eikä aukea ilman kulkukorttia. Voi vittu.

Kiroillessaan Jahnukainen mietti kenet kehtaisi soittaa takaisin toimistolle päästämään hänet ulos sieltä. Karasalmi ei varmaan panisi pahakseen, varsinkin jos sen kutsuisi samalla tyhjentämään konjakkipullon. Kaksi eronnutta miestä saisi pullon ääressä leppoisasti parannettua maailmaa. Joulusta viis. Paitsi että Jahnukaisella ei ollut kännykkää, sehän lojui kotona eteisen pöydällä. Eikä ollut puhelinta toimistossakaan. Firma oli siirtynyt kesällä puhelittomaan toimistoon, puhelut yhdistyivät suoraan kännyköihin. Perinteinen puhelin oli ainoastaan aulan tytöillä. Ovi oli lukossa, Jahnukainen seitsemännessä kerroksessa jumissa. Ovea ei saanut auki millään, lukossa ei ollut olemassa mitään hätäsysteemiä. Sitä oli jo aikaisemminkin porukassa ihmetelty, miten tämä toimisto täyttää minkään valtakunnan paloturvallisuusmääräyksiä. Ilkka kiersi jokaisen nurkan läpi, ei rikottavaa palohälytintä, ei mitään. Jahnukainen istahti synkkänä toimistotuolilleen, aukaisi konjakkipullon, ja aloitti sen tyhjentämisen. Ahdisti. Vain sammuminen auttaisi tähän tuskaan.

Seuraavana aamuna Jahnukainen heräsi toimiston lattialta. Oksetti. Ilkka ryömi vessaan ja yritti jälleen kerran oksentaa sisäelimet viemäriverkostoon. Siitä alkoi tulla jo tapa. Olo ei siitä helpottunut, mutta huurteisessa aivomassassa syttyi silti valo. Hän sai ajatuksen. Sähköposti. Hän voisi lähettää sähköpostia kaikkialle ja pyytää apua. Jahnukainen lähetti ryhmäsähköpostin kaikille, ketkä mailiohjelman osoitekirjassa olivat. Jonkun olisi pakko lukea se ja tulla paikalle tarkistamaan tilanne. Nälkä, Ilkka kaivoi kahvipikkuleivät esiin ja mussutti ne automaattikahvin kanssa.

Kului päivä, kului ilta. Ei ristin sielua, ei viestiä sähköpostissa. Keksit olivat jo loppuneet, vatsakin reistaili. Litratolkulla kahvia ei tehnyt sille hyvää. Jahnukainen vietti unettoman yön surffaillen netissä. Olisi edes tupakkaa.

Toinen aamu toimistolla. Jahnukainen oli yöllä lähettänyt sähköpostia poliisillekin ja vartiointiliikkeelle, jonka muisteli hoitavan rakennuksen valvonnan. Ei vastausta mistään. Siviilissä miestä ei kukaan kaivannut. Tapaninpäivänä pitäisi käydä eksällä katsomassa lapsia, mutta entinen vaimo tuskin ihmettelisi, vaikka häntä ei silloin kuuluisi. Olettaisi vain ryyppyputken jääneen taas päälle. Nyt Ilkka alkoi olla jo huolissaan. Nälkäkuolema koittaisi tätä menoa. Illalla Jahnukainen murtautui firman viinakaappiin ja korkkasi viskipullon.

Kolmas aamu toimistolla, tai oikeastaan iltapäivä. Jahnukainen heräsi taas lattialta. Kädet ja toinen poski olivat veressä, Ilkka oli sammunut särkyneen viinapullon päälle. Nautittu viina puudutti vielä sopivasti. Ilman suurempia tuskia hän nyppi suurimmat sirpaleet pois kämmenestä ja pesi kasvonsa. Peilistä katsoi vastaan varsin kärsineen näköinen mies naama ruvella. Jahnukainen palasi viinakaapin viereen tarkistamaan tilanteen. Tyytyväisenä Ilkka totesi juotavaa riittävän. Krapula oli vasta alkamassa, se olisi helppo loiventaa punkun kanssa. Missä helvetissä se korkinavaaja on?

Jahnukainen heräsi. Oli yö. Mikä päivä? Koska hän oli sammunut? Filmi oli totaalisesti poikki. Huutava nälkä, iso leka Koskenkorvaa enää jäljellä. Jahnukainen korkkasi sen kummemmin miettimättä, ja kulautti monta pitkää nielaisua sisuksiinsa. Aivan saatanan paska olo, oksetti. Ilkka makasi selällään lattialla pullo mahansa päällä ottaen aina välillä huikan. Väsyneenä hän tuijotti rapattua kattoa. Sprinkleri. Katossa oli noin neljän metrin korkeudessa sprinkleri. Hän saisi aikaan palohälytyksen. Jahnukainen kiersi toimiston ja löysi jonkun työpöydältä sytkärin. Sen jälkeen hän kasasi kaikki vanhat Kauppalehdet ja paperitavaran sprinklerin alle ja sytytti ne tuleen. Koskenkorvaa huikka suuhun ja loraus lieskoihin. Liekit tarttuivat työpöytään ja nousivat ylös. Vihdoinkin tämä piina olisi ohi.

Seitsemän tunnin sammutusoperaation jälkeen vanhempi sammutusmies Heikkinen löysi savuavasta rauniosta hiiltyneen ruumiin.

Työpaikkakiusaamista

2005-12-08T10:07:00.000+02:00

Virkanainen tulee hiukan myöhässä kahvihuoneeseen, jossa istuvat jo kollega ja viikon sijaiseksi suostunut kesäpoika, jonka virkanainen muisti edelliskesänä keittäneen melkoisen vahvaa kahvia. Pannussa on kahvin pohjat virkanaiselle, joka muistikuvan kirvoittamana suosiolla lorauttaa kraanasta vettä kahvin jatkeeksi huomattuaan melkein lusikan pysyvän pystyssä mustassa nesteessä. Istahtaa paikalleen, ottaa päivän lehden esille ja keskustelu pysähtyy juuri Jonne Aaronin kampaukseen, kun virkanainen maistaa kahviaan. Mustaa ja vahvaa kuin talvikengän pohja, toteea hän ja sanoo kahvin vaativan nyt poikkeuksellisesti sokeria.

Pöydässä on pieni suolasirotin, joka kaatuu, kun virkanainen kurottelee sokeriastiaa. Vanha rasia, joka on perua vanhan virkapaikan pikkuisesta kahvihuoneesta, jonka pöydällä se vietti ainakin parikymmentä vuotta samassa tehtävässä. Kesäpoika heittää varmuuden vuoksi suolaa sekä vasemman että oikean olkansa yli ja yhdessä pohditaan, kumosiko jompi kumpi heitto nyt sen oikean, kun kukaan ei muista, minkä olan yli sitä piti heittää. Virkanainen lusikoi sokeria mukiinsa ja kollega ja kesäpoika katsovat vieressä. Keskustelu siirtyy Paula Koivuniemen kampaukseen ja virkanainen maistaa kahviaan ja toteaan juuri laittaneensa kaksi lusikallista suolaa mukiinsa. Kollega, joka on samasta rasiasta suolannut ruokiaan jo parikymmnetä vuotta, toteaa, että kas näin se alkaa, työpaikkakiusaaminen. Pienistä ilkeistä asioista.

Yhdessä toteamme vanhuuden tulevan käsikynkkää useaan asiaan yhtä aikaa keskittymisen kyvyttömyyden kanssa ja taputamme toistemme henkisiä olkapäitä, kun meillä on työpaikka, jossa kiusata toisiamme. Kesäpojalla on onneksi elämä edessä ja muitakin mahdollisuuksia.

Täytyy muistaa siivota ne suolat lattialta.

Yksi tapa viettää päivä

2005-10-27T11:50:00.000+03:00

Ökyautoliikkeen työnjohtaja Pekkariselle pitäisi esittää kysymys, missä viipyy kuukausi sitten tilattu osa, joka korvaa Ökyautoliikkeen vioittaman osan, joka kerran jo piti vaihtaa, mutta joka oli tunnin asennuksen jälkeen huomattu väärän puolen osaksi. Mea on ollut kaukaa viisas ja tallentanut kännyynsä Pekkarisen suoran numeron, koska Ökyautoliikkeen keskuskeskus sijaitsee 250 kilometrin päässä ja säästyy siten turha yhdisteleminen. Suora puhelu menee useiden hälytysten jälkeen kuitenkin sinne kaukokeskukseen, josta Mea yhdistetään Pekkarisen ja Lähikaupungin mainittuaan kyseisen kaupungin vaihteeseen. Tästä ei tietenkään muuten olisi tietoa mutta vaihteiden äänet ovat tulleet tutuiksi kymmenien yhdistelemisten jälkeen.

Lähikapungin vaihteesta sitten taas Pekkarista kyseltyään, soitettuaan siis jo aluksi Pekkarisen numeroon, tulee ilmoitus, että vaihteessamme on ruuhkaa, soitatko hetken kuluttua uudelleen. Mea soittaa hetken kuluttua taas Pekkarisen suoraan numeroon ja kuulee heti ruuhkailmoituksen mutta yhdistyy kuitenkin Lähikaupungin keskukseen, joka yhdistää Pekkariselle, josta vastaa tyyt, tyyt. Uusi yritys ensimmäinen versio toistaen paitsi, että nyt ei olekaan ruuhkaa mutta Pekkarinen ei edelleenkään vastaa, joten puhelu siirtyy takaisin kaukokeskukseen, josta toistetaan viisi kertaa sama. Kuudennella kerralla lähikeskus sanoo, että tämä tuntuu kääntyvän aina tänne takaisin ja yhdistää taas Pekkariselle mutta tällä kertaa linja purkautuu hiljakseen ilman erityisempää ilmoitusta jättäen Mean tyhjälle langalle.

Uusi yritys ja toistetaan peruspyöritys, jolloin lähikeskus kyllästyneellä äänellä ehdottaa, että kun Pekkarinen ei tunnu vastaavan, yhdistänkö Holopaiselle. "No joo, anna mennä", sanoo Mea ja selittää sitten juurtajaksaen asiansa Holopaiselle. Holopainen kuuntelee kiltisti ja sanoo, että kuulostaa kyllä Pekkarisen asialta, soitatko sille.

Mea kyllästyy rimputtelemaan kaukokeskukseen, joten päättää lähettää Ökyautoliikkeen sivulta löytyvän lomakkeellisen asiaa sähköitse ja tulee yllätetyksi nopeasta vastauksesta: "Kyselysi ohjautui Ökyautoliikkeen pääkallonpaikkapostiin mutta koska asia koskee Lähikaupungin Ökyautoliikettä, olisitko ystävällinen ja soittaisit suoraan sinne työnjohtaja Pekkariselle."

Mean puhelin soi hetken päästä. Pekkarinen soittaa ja sanoo, että sai Holopaiselta lapun ja että "Sori, ihan on meikäläisen moka. Oli päässyt unohtumaan koko asia."

Jollain kierolla tavalla Pekkarinen saa päätteeksi kaikki sympatiapisteeni.

Toimitusjohtaja

2005-10-14T08:29:00.000+03:00

Kännykkäni värisee housuissani vaativasti. Kaivan sen taskun uumenista esiin ja katson näyttöä. Tuntematon numero soittaa. Voi kilin kikkelit, taas joku sitkeä myyntitykittäjä yrittää jallittaa minua ostamaan jotain. Duuniaika, pakko vastata.

- b.
- Täällä Pauliina Paappinen, päivää. Tavoittelen toimitusjohtaja benropea. Soitinko oikeaan numeroon?
- Öh? Nimi meni oikein, mutta mikä ihmeen toimitusjohtaja?
- Niin, siis olettehan te Vaetkon Oy:n toimitusjohtaja benrope?
- Siis kuka? Mitä häh? Mikä se firma oli?
- V-a-e-t-k-o-n O-y
- En ole koskaan kuullutkaan, taisit nyt soittaa ihan hutinumeroon.
- Omituista. Numerotiedustelusta kun ei löytynyt muita tuolla nimellä. Mutta anteeksi häiriöstä ja hyvää päivän jatkoa! Yritän kaivaa numeroa sitten muualta.
- Ei mitään. Jatkoja sinnekin.

Puhelun jälkeen avasin netin ja googletin firman. Kyseisen lafkan toimarin nimi heitti yhdellä kirjaimella omastani. Toivottavasti mies ei ole ulosotossa.

Seuraavaksi varmaan soittaa se englantia aasialaisittain puhuva tyyppi, joka tarjoaa sijoituksia Venäjän markkinoille. Työsuhdekännykkä on syvältä.

Suunnittelukokous

2005-09-19T10:04:00.000+03:00

Organisaatio X:n palvelualue Z:n suunnittelukokouksessa käsitellään ensi vuoden suunnitelmaa. Kun vaaditulle lomakkeelle 2.1.8.9 on saatu kirjatuksi, että osasto Y huolehtii aulan viihtyvyydestä, alkaa kiistely, että kirjoitetaanko viihtyyydestä vai viihtyisyydestä ja onko niillä joku ero ja jos on, niin mikä ja miksi ja kummmasta huolehditaan. Ennen kiistan ratkeamista sihteeri huomauttaa, että osasto Y:llä ei kylläkään ole rahaa ostaa kukkia aulaan. Puheenjohtaja toteaa, että sana huolehtii on syytä muuttaa sanaksi kehittää, sillä silloinhan asiaa ei tarvitse tehdä varsinaisesti mutta voi perustaa työryhmän pohtimaan asian kehittämistä. Varmuuden vuoksi päätettiin kuitenkin muuttaa teksti muotoon varautuu tekemään kehitystyötä.

Kiivaan keskustelun jälkeen suunnittelukokous päätti lopulta kirjata, että valmistaudutaan varautumaan kehittämään panostusta huolehtia osallistumisesta kehittämisen lisäämiseksi, joka tähtää kehittyneempään osallistumiseen panostuksen lisäämisen selvittämisessä kokonaisratkaisun hahmottamiseksi.

Eli päätettiin hankkia aulaan kukkia, jos saadaan rahaa.

Kahvitauolla

2005-09-08T10:53:00.000+03:00

Rähmäinen päivän alku venyy lähes yhteentoista ennen kuin virkanainen entyy kahvitauolle. Ikuinen kahvikuppinsa on tiskipöydän reunalla, siihenkö hän sen eilen unohtikin. Pari tuntia painunut musta kahvi näyttää niin mustalta, että virkanainen lorauttaa hanasta vettä sekaan. Pudottaa kuppiin sokeripalan ja hämmentää. Selaa päivän lehteä, hörppää kupistaan ja ajattelee, että uh, onpas makuista. Mutta jatkaa hörppimistään. Kerrankos painunut kahvi maistuu kengänpohjalta.

Virkanainen havahtuu ihmettelemään, miksi pinnalla on kuplia. Mutta eipä ole käyttänyt sokeriakaan aiemmin, ehkä se nyt vaan kuplii, kun hämmensi. Hörppää taas. Maistuu kyllä tällä kertaa muultakin kuin vanhalta pohjalliselta. Jotenkin sitruunaiselta, raikastetulta pohjalliselta.

Työkaveri oli lorauttanut virkanaisen mustanpiintyneeseen kahvikuppiin fairivettä.

Ammattilainen

2005-08-24T08:37:00.000+03:00

Yksitoistavuotias poika istahtaa parturin tuoliin määrätietoisen näköisenä. Parturirouva kyselee pojalta mielitekoja mallin suhteen ja poika sanoo, että edestä ei saa leikata, sivulta saa vähän. Eikä takaa saa leikata.

Klips, klips, klips, klips....

"Aika näppärästi sä leikkaat."
"No siksi kouluja käydään, että opitaan kaikenlaista. Parturitkin käyvät koulua."
[Akkarin selausta]
"IIIK! Ei saa leikata siitä."
"En mä leikkaa, nämä on ohennussakset. Kasvatatko sä pitkää tukkaa?"
"Joo. Mut mä haluun et sä leikkaat sellattii kolmioita tohon sivuun. Niinku Evilällä."
"En mä taida kuule leikata, sun äitis ei taitas tykätä kovin hyvää."
[Käsi tarttuu toiseen Akkariin.]
"Varo mun korvia, ne on niin isot."
"Sulla mitkään isot korvat ole. Sulla on miehen korvat."
[Käsi hamuaa pinosta Tekniikan maailmaa. Asennon kohennus, pieni leuka nousee hiukan ylemmäs.]
"Onks toi punanen puhelin sun? Onks se kokopunanen?"
"Jep, on se."
"Mun äidillä, tai siis mun äitipuolella, on samanlainen. Tiäksä, ettei tohon malliin voi vaihtaa kuoria, ku siihen ei o kuoria."
"No en tienny, mä oon aika huono noissa teknisissä asioissa."
"Joo. Naiset yleensä on."
[Sivummalla naisasiakkaan kahvit purskahtavat Hesarin päälle.]

Poika katsoo peiliin, pöyhäisee tukkaansa. Kieräyttää hiukan päätään evilämäisesti.

"Mut aika hyvin sä leikkaat. Tää on just sellanen, ku piti. Sä tajusit heti, mitä mä tarkotin."
"Joo, me naiset osataan käyttää saksia, riittävän vähän liikkuvia osia. Ja me ymmärretään, mitä miehet haluaa."

Poika lähti itseensä tyytyväisen oloisena ja näytti Pöyhöseltä.

Parturi tuli naisasiakkaan luokse, katsoi peilin kautta hymyillen.

"Kyllä mies tietää jo nuorena, mitä se haluaa. Niitä pitää vaan osata käsitellä ja kaivaa vaivihkaa esiin, mitä ne oikeasti haluaa ja sitten toteuttaa se."

Järjestelytavaraerätauko

2005-08-18T08:14:00.000+03:00

Nupposella oli aina ollut vaikeuksia hahmottaa johdon käyttämiä termejä. Visiot, prosessit ja strategiat eivät taipuneet edes hänen suustaan venkuloimatta kielen päällä eikä hän koskaan sitäpaitsi niiden viestiäkään ollut sisäistänyt. Loman jälkeinen ensimmäinen vastuualuesoppiryhmä, vai oliko tämä nyt vastuuryhmäkokous, on laatua hätä ja listassa vain yksi asia. Eikun tämähän on näemmä vastuuryhmän tiimipalaveri.

Mutta ei niin hätä, etteikö aluksi käydä pakolliset kesäkuulumiset läpi ja todeta, että Pekkaselle oli tullut perheenlisäystä ja hänkin oli kuulemma ottanut lahjaan osaa. Mitäköhän hän tällä kertaa oli ostanut. Ja Nurmelle oli lähetetty kukkia, syytä ei kehdannut kysyä. Täytyykin pitää varansa, kun Pekkanen tulee töihin ja kiittelee mukavasta lahjasta, ettei aukaise suutaan ja kysy jotain, jonka hänen oletetaan tietävän. Tai kun Nurmi kiittelee ja kysyy, että mistä hän tiesikin juuri lempiväriset kukat hankkia.

No nyt päästään vihdoin asialistaan. Syksyllä on jaossa huikaisevat noin 200 euroa henkilökohtaisina palkanlisinä. Vai oliko se nyt peruspalkan tarkistuksina? Eikun ne oli jotain järjestelyvarateriä. Eikun järjestelytavaraeriä. Tana, järjestely-vara-erä-rahoja. Niin se oli. No, joka tapauksessa ne on jaettavana noin 50:n ihmisen liksakorotuksiin ja pienin nosto on 30 euroa. Että sen tiimoilta ja niillä resursseilla näissä marginaaleissa noine reunaehtoineen perusteita sorvaamaan. Mitenkäs se jeesus mahtoikaan ne 5 leipää ja kaksi kalaa aikoinaan saada riittämään. Pitääkö tässä nyt ruveta vetten päällä kävelemään. Kai siihenkin joku yksilöpainotteinen tiimimittari ja strag... stare..., no joku vörksoppi järjestetään.

No kahvi on hyvää. Ja leivos tuore. Kyllä ne kahvihuoneen taukosumpit voittaa. Etenkin, kun Penan kahvimukin homeitiöt yskitti eilen vielä iltapäivälläkin.

Lomasta lomaan

2005-07-15T09:00:00.000+03:00

- Moro, kato, no mitäs Mea, onks kahvii.
- Sommoro. No mitäpä Pirjo? Lomat pidetty, vai?
- Joo. Syksylle jätin vielä viikon, että pääsee marjat keräämään. Ja perunat nostamaan. Kurkut aattelin kanssa säilöä. Niin, ja punajuuret, mulla on hyvä resepti.
- No mitäs, nyt vaan lepäilit ja silleen. Katselit, kun ruoho kasvoi ja mansikat pullistui.
- Joo, ihan vaan lepäilin, kato kun aattelin, että on tärkeetä olla niinku lasten kanssa vähän. Tiätsä, sellasta, että lueskellaan verannalla ja pelataan ja tehdään yhdessä kotiruokaa ja syödään yhdessä ja sellasta, kyllä sä tiiät, laatuaikaa.
- No mitäs penskat? Ottivat ilolla sanoman vastaan.
- No joo, olis ne muuten mutta niilloli niitä omia tietokonepelejään ja menojaan. Eikä ne oikein tykänny niistä mun kaalipadoista ja kesäkeitoista. Mä sitte annoin niiden mennä mäkkärille, kun mulla oli vähän puuhaa, kun piti laittaa niitä ruokia valmiiksi mökille, kun mun suku tuli sinne pariks viikoks käymäseltään. Penan suku tuli siihen sitte perään, kun ei ne oikein tule keskenään juttuun.
- Ai niin, teillon se mökki vielä. Kyllähän se rentouttaa, kun saa siellä rauhassa saunoa ja kuunnella, kun kesäilta lyö kättä keskiyön auringolle. Kateeks käy.
- On se kiva joo, tehtiin Penan kanssa saunapuut syksyks siinä ja siivottiin huussi. Vaikka kai sitä täytyis hankkia joku sisävessa, kun ei ne penskat haluu sinne tulla sen huussin takia. Ja muutenkaan, kun ei ole sähköä niiden peleille.
- Nomuthei, onhan se ihan kiva olla välillä sen ukon kanssa kahdenkin, eikös se semmonen ole vähän niinku suositeltavaa.
- Joo, emmä sillä, Penan kanssa oli ihan kivaa. Se katto matkatelkkarista urheilua, otti auton akusta virtaa. On se kätevä mies, se meidän Pena. Minä ennätin hyvin sillä välin pestä matot, maalata liiterin ja kastella ja kitkeä kasvimaat ja leikata nurmikon.
- No kai te kävitte jossain matkoilla tai mitä näitä nyt on, festareita ja markkinoita?
- Tottakai, ei kai se ole loma eikä mikään, jossei vähän näe muutakin maailmaa. Käytiin siellä Tuurin kyläkaupassa. On se mahtava paikka. Matkalla poikettiin latotanseissa ja muurinpohjaletunpaiston mm-kisoissa.
- Että sellanen mukava, rauhallinen loma oli?
- Joo, oli se. Kyllä se on niin kiva, kun on lomalla aikaa lukea kaikki ne kirjat, joita ei talvella ehdi. Ja sadepäivinä kutoa lapsille lapasia pukinkonttiin. Entäs sinä, mites sulla?
- Noo, mulla lomat alkaa ens viikolla. Ajattelin ensimmäisen viikon haukotella ja sitten toisella viikolla ehkä jaksaakin jo vaikka rapsutella jalkapohjiaan. Lopun loman ajattelin vaan odotella inspiraatiota.
- Mihin sä sitä, aattelitko kirjan kirjottaa?
- Eikun mä odottelen inspiraatiota, että kääntäiskö kylkeä vai jatkaisko samalla.
- Joo, no, hyvää lomaa nyssitte, pidä ittes naisena.
- Toki, nähdään taas. Neljän viikon päästä.

Gastronomiaa

2005-07-01T08:16:00.000+03:00

Markkinointipäällikkö Veijo Surakalla oli takanaan raastava kuukausi. Firman tulevaisuus oli vaakalaudalla. Työasiat olivat häirinneet yöunia jo pidempään, ja se näkyi kasvoistakin. Vaimon kasvokuorintavoiteet ja vesihauteetkaan eivät saaneet rasittunutta ilmettä pois Surakan naamalta. Neuvotteluja monikansallisen asiakkaan kanssa uuden järjestelmän käyttöönotosta oli käyty jo viime vuodesta, ja vihdoinkin oltiin aika pitkällä. Vain yksi toinen yritys oli vielä loppusuoralla kilpailemassa projektista. Siitä Surakka ei ollut huolissaan, hän uskoi oman firmansa tuotteeseen kuin kallio vuoreen. Teknisen puolen väki oli onnistunut vakuuttamaan systeemin hienoudesta asiakkaan tietohallintovastaavat, mutta vanhakantaisen yrityksen johtokunta harasi vielä vastaan. Vanhat herrat kun olisivat ihan tyytyväisiä nykyisiinkin systeemeihin ja pitivät investointia turhana haaskuuna.

Asiakkaan toimitusjohtajan Kolehmaisen Surakka tiesi herkkusuuksi ja näkihän sen jo miehen vatsan pyöreydestäkin, että dieettejä ei pahemmin harrastettu. Myös johtokunta viestitti olemuksellaan ymmärtävänsä vanhanaikaisen hyvän kestityksen päälle. Pitkän kaavan mukainen illallinen saattaisi kummasti lähentää välejä. Surakka oli varannut rauhallisen nurkan hyväksi tietämästään ravintola Tammirinteestä. Paikalla oli pitkät perinteet ja vakioasiakkaana Surakka tiesi saavansa siellä ensiluokkaista palvelua. Markkinointipäällikkö tunsi housuissaan tästä illasta tulevan hyvän.

Illalla ystävällisesti hymyilevä tarjoilija ohjasi seurueen heille varattuun, paikan parhaaseen nurkkaan. Ruoka- ja viinilistat ojennettiin herrasväen käsiin. Surakka tilasi samalla asiakkailleen ja itselleen aperitiivit. Tarjottu amontillado todettiin yksissä tuumin erinomaiseksi. Ruokahalu alkoikin jo herätä. Viinit tuotiin juuri oikean lämpöisinä pöytään. Yksi viinipulloista oli selvästi korkkiviallinen, se vaihdettiin nopeasti anteeksipyyntöjen saattelemana toiseen. Karitsanseläkettä valkosipulikastikkeessa, vasikanpaistia tummassa ankanmaksakastikkeessa, lehtiyrteillä gratinoitua ahventa. Jokainen tilattu ruoka sulatti suun.

Samaa vauhtia kuin vatsa täyttyi, rentoutui myös ilmapiiri. Small talk kävi sujuvammaksi, yhteisiä mielipiteitä asiasta kuin asiasta alkoi löytyä kuin itsestään. Surakka oli nyt niin hyvin samalla aaltopituudella Kolehmaisen kanssa, että kitkaa aiheuttaneet asiat sopimuksessa saataisiin tänä iltana varmasti sovituksi. Kaikki olivat täysin yksimielisiä siitä, että eivät olleet vuosiin syöneet mitään näin hyvää. Crème brûlée coulant hemmotteli seurueen makuhermoja. Jälkiruokaviinien jälkeen olisi hyvä siirtyä sopivaan, arvokkaaseen yökerhoon hiomaan yksityiskohtia.

Jälkiruokaviinien aikana ravintolaan pöllähti kovaääninen nuorehko seurue. Seurueen isäntänä toiminut tyylikkäästi pukeutunut mies oli selkeästi närkästynyt. Hänen vaimoltaan oli kehdattu kysyä henkilöllisyystodistusta. Vaimo tosin oli silloin punastunut tyytyväisyydestä, mutta se ei ollut mikään lieventävä asianhaara. Tarjoilijalle mies viittilöi kiivaasti Surakan pöydän suuntaan. Kävi ilmi, että mies oli mielestään varannut juuri kyseisen pöydän illaksi ja ihmetteli äänekkäästi tapahtunutta. Miksi heidän pöydässään istui muita ihmisiä? Viereinen pöytä saatiin kuitenkin nopeasti valmisteltua koppavan miehen seurueelle.

Toimitusjohtaja Kolehmainen vaikutti hieman häiriintyneeltä. Itsekseen mutisten nykynuorison käytöstavoista hän sytytti paksun Cohiban rauhoittaakseen hermojaan. Yksi viereisen pöydän seurueen naisista alkoi tuijottaa Kolehmaista paheksuen, yski äänekkäästi ja supatti jotain isäntänsä korvaan. Mies nousi paikaltaan ja pyysi Kolehmaista sammuttamaan sikarin, sillä eräällä hänen ystävistään on astma. Surakka katsoi ihmetellen, tämähän on tupakoivien puoli. Hän oli nimenomaan varannut paikan savulliselta puolelta, koska tiesi asiakkaansa röyhyttelevän jopa omassa työhuoneessaan. Kolehmainen sammutti synkkänä sikarinsa ja tarttui viinilasiin ottaakseen siitä kulauksen. Surakka yritti epätoivoisesti nostattaa vielä tunnelmaa. Vastakaiku oli vaisua.

Kolehmainen pyöritteli sikaria kädessään, ja kuunteli röyhyttelystä valitelleen naisen nalkutusta. Kävi ilmi, että daami oli allerginen kaikelle mahdolliselle ruualle, mikään menussa ei sopinut. Ainoastaan keitetyt perunat olisivat syötäviä, kunhan niissä ei olisi mitään kastiketta. Muutaman viinilasillisen jälkeen nainen keksi kertoa ystävilleen nasevan juutalaisvitsin, joka seurueessa herätti kohteliasta naureskelua. Toimitusjohtaja Kolehmainen sattui perin juurevasta nimestään huolimatta olemaan umpijuutalainen. Kolehmainen pyöritteli mietteliäästi sikariaan vielä hetken, ja sytytti sen sitten uudestaan. Viereisen pöydän nainen hiljeni. Neito katsoi tupruttelua hetken, nousi sitten ylös ja käveli Kolehmaisen luokse. Toimitusjohtaja ehti huomata naisen ranskalaisen manikyyrin, kun hoidetut kädet nappasivat sikarin hänen huuliltaan. Nainen sammutti sikarin viinilasiin ja kaatoi lasin sisällön Kolehmaisen housuille. Lopputuloksena Kolehmainen näytti siltä kuin olisi laskenut alleen.

Kolehmainen ja johtokunta nousivat ääneti pöydästä. Markkinointipäällikkö Surakka ei enää koskaan nähnyt heitä. Seuraavan joulun Veijo Surakka vietti työttömänä miehenä. Yksin. Vaimo karkasi jonkun Rahikaisen matkaan.

Rahikaiska

2005-06-29T07:38:00.000+03:00

Rouva Rahikaisen toimenkuvaan kuului kahvihuoneen automaatin täyttö ja hoito ja purujen laitto ja mitä siinä nyt tarviikaan tehdä. Tai eihän se nyt enää rouva ollut, avioero taisi äskettäin astua voimaan. Oli se muuten aika eläin, se Rahikainen. Mutta Rahikaiska oli lähtenyt nyt siis Rhodokselle, kesälomalle ja juhlistamaan kai eroaankin. Pitihän se arvata, että unohti ohjeistaa automaatin toimet ja unohti sen ladatakin. Olisi pitänyt arvata, tottakai, kun se jo keskiviikkona puhkui Jorgoksista ja tsatsikeista ja uuzoista ja oli ihan että bailabaila. Posketkin sillä hehkui kuin teinitytöllä. Hävetti melkein sen puolesta mutta mitäs, antaa palaa, ajateltiin. Kyllä se lomansa ansaitsi Rahikaisen jälkeen. No varmaan se antaakin palaa, on siinä naisessa sen verran rytinää. Toisinaan kyllä ihmeteltiin jätkäporukassa, että mikä sitä Rahikaista veti niin maailmalle, kun eukko oli kuitenkin ihan jees. Mutta olisi se saanut jättää hiukan ohjetta, että miten automaatin kanssa menetellään, kun ei viitsi purukahvia neljää viikkoa juoda. Saati keittää.

Ajateltiin sitten heebojen kanssa, että kyllä kai me nyt yksi automaatti saadaan toimimaan. Kun Rahikaiskakin saa. Ja se nainen ei tottavie ole käyttänyt polkupyörää teknisempää laitetta kuin ollessaan juoppokuskina Rahikaiselle mutta menetti jaossa senkin viimeisen automaattinsa, kuuluisan Rahikaisen mersun. Siis sen auton vaikka eihän se sen ollut, miehen se oli mutta sai kuitenkin sillä ajaa. Lauantaisin. Mutta siis ei Rahikaiska ole mikään tekniikan ihmenainen, ei sillä saata olla tiedossa jotain, jota ei neljä äijää osaisi. Yhtä kahviautomaattia.

Mutta eihän me saatu edes auki sitä. Manuaalia luettiin vartti neljään päätyyn ja ei selvinnyt vielä edes perusasiat. Saakeli, että meinasi ottaa luonnon päälle mutta onneksi Petteri tuesta hoksasi, että siinä on joku avain, jota piti työntää jonnekin. Itse asiassa joka välissä sitä piti työntää johonkin rakoon. Ristittiin muuten se avain Rahikaiseksi. Ja saatiinhan me se automaatti vihdoin kuntoon mutta kyllä siihen aikaa hassaantui.

Vessan käsipyyheautomaatti saa odottaa, kyllä neljä viikkoa pyyhkii vaikka farkun lahkeisiin. Toivottavasti ei tule kovin kuuma heinäkuu, on meinaan toi ilmastointikin Rahikaiskan vastuualuetta.

On noi naiset, pää täynnä hattaroita etelänmaan turistirysiin tsigoloiden höynäytettäviksi vaan halutaan ja tietääkö ne edes, mitä niillä miehillä siellä on mielessä. Eihän se nainen osaa edes Visaa käyttää. Onnekseen. Sai nimittäin nyhdettyä Rahikaiselta aika hyvät rahat erossa.

Naiset on niin avuttomia. Mitenkähän ne itse asiassa pärjää itekseen.

Tarvainen

2005-05-18T08:36:00.000+03:00

Pertti Tarvainen oli vältellyt tätä hetkeä jo pari kuukautta. Hän oli käyttänyt kaikkia mahdollisia verukkeita ja yksinkertaisesti ignoroinut koko asian. Saapuneisiin sähköposteihin asiaa koskien Tarvainen oli jättänyt vastaamatta, suullisiin kyselyihin hän oli mumissut jotain epämääräistä kiireistä, aikataulut eivät nyt millään sovi. Lopulta ei mikään enää auttanut, ja eilen osastopäällikkö Rummukainen oli ilmoittanut, että "Pertti, huomenna lounaan jälkeen. Eikä mitään venkoilua, meillä on reiluksi tunniksi neukkari varattuna". Tarvainen ei nukkunut yöllä montaakaan silmällistä. Vuotuinen helvetti odotti. Kehityskeskustelu.

Rummukainen oli etukäteen postittanut Tarvaiselle monisivuisen nivaskan lomakkeita täytettäväksi. Tarvainen oli naputellut niihin nimensä ja kehittänyt muutaman virkkeen yhdentekevää tuubaa joutaviin kysymyksiin. Suurimpaan osaan kysymyksistä hän oli jättänyt vastaamatta. Neukkarissa Rummukainen avasi läppärinsä ja kaivoi Tarvaisen säveltämät vastaukset esiin.

"Jahas, Pertti. Vähän lyhyelle varoitusajalle jäi tämä keskustelu, mutta ei auta. Pakko nämä on pitää. Muille koko kerroksessa tämä on pidetty jo aikoja sitten, vain sinä ja Riuttamäki olette lusmuilleet tästä", virkkoi Rummukainen moittivaan sävyyn, mutta silti leppoisalla äänellä. Rummukainen oli olemukseltaan kuin Pekka Vennamo, iloluontoinen pubin tikkaremmissä viihtyvä kaveri, jonka isossa kourassa oluttuoppi näytti olevan kuin turvallisessa kohdussa. Vartalosta näki, että mallasjuoma ei ehtinyt astiassa lämmetä.

"No kun nää meidän kehityskeskustelut tuntuu niin perkeleen turhilta", Tarvainen puolustautui. "Mitä me ollaan tunnettu? Lähes kymmenen vuotta? Ryypätty kymmeniä kertoja yhdessä firman juhlissa ja vapaallakin. Kyllä sä Rummukainen satavarmasti tiedät missä tässä mennään ilman näitä veteliä jaarittelujakin", marisi Tarvainen kyllästyneellä äänellä. Sen jälkeen kun johtokunta oli ulkopuolisen konsultin toimesta saatu uskomaan työväestön tarkkailun olevan hyödyllistä, näitä perhanan palavereja oli pidetty säännöllisesti.

Osastopäällikkö Rummukainen nosti kulmakarvojaan puolimyöntävästi. Ei hän itsekään näistä orgasmeja saanut, vaikka hänet viimeisimmässä koulutuksessa olikin osin aivopesty hyväksymään kehityskeskustelut tarpeellisina.

Sama kysymysryöppy kahlattiin läpi kuin edellisinäkin vuosina. Itsearviona omat hyvät ja huonot puolet, työilmapiiri, onnistumiset, heikot hetket, suhteet esimiehiin, työtovereihin. Onko väsymystä, iskeekö stressi. Tarvainen valehteli minkä kehtasi, ja hänhän kehtasi. Parannusehdotukset, koulutuksen tarve.

"Jos pääsisin syksyllä alan messuille Milanoon", kysyi Tarvainen vitsinä toiveikkaalla äänellä.

"Ei käy. Onko sulla jotain oikeata koulutustoivetta?"

"No perjantaina pöydälle tuli mainos neljä päivää kestävästä kurssista FLTMX-ympäristöä varten, se on mulla vähän hakusessa. Näytti kustantavan viisi tonnia." Ei Tarvainen sinne oikeasti halunnut, kaikki koulutus oli yleensä kuolettavan tylsää ja voimille käypää. Aamukrapulassa harjoitustehtävät olivat hidasta kuolemaa.

"Noup. Ei riitä koulutusbudjetti. Mutta me voidaan ostaa sulle se Complete Guide-kirja. Mä olen selaillut sitä tuolla Akateemisessa. Se on ihan hyvä."

Tunti kului, kaikki tarpeelliset kohdat täydentyivät. Urakka oli ohi tältä vuodelta.

"Laitetaanko jo kalentereihin ensi vuoden keskustelu", heitti Rummukainen hymyillen.

Tarvainen hymähti ja päätti vaihtaa duunipaikkaa ennen seuraavaa kehityskeskustelua. Saman päätöksen hän oli tehnyt joka vuosi jo lähes kymmenen vuotta. Loppupäivän Tarvainen kulutti enimmäkseen tupakkahuoneessa. Kyllästyneenä, mutta onnellisen tietämättömänä kuukauden päässä edessä olevista yt-neuvotteluista.

Asiakas O. N. Aina Oikeasssa

2005-02-18T08:59:00.000+02:00

Asiakaspalvelija K. Iltti vastaa puhelimeen, johon asiakas Mulle H. Eti vuolaasti ja äänekkäästi esittää asiansa. Tai ei esitä, hän vaatii palvelua. Hän haluaa tilattavan itselleen lainaksi sen saman kirjan, jonka viime vuonna tilasimme asiakas Toinen V. Aikealle ja se oli sininen. Muita tietoja asiakas Etillä ei ole antaa paitsi hän muistaa, että johtaja Kolmas T. Umpelo oli sitä silloin asiakas V. Aikealle suositellut ja hän, asiakas Mulle H. Eti kuuli, että siitä voisi olla hyötyä hänen ongelmassaan. Että voisiko sen siis saada. Sen sinisen. Pian.

Eihän asiakaspalvelija K. Iltillä tietenkään olekaan mennyt vuoden aikana käsien läpi kuin pari tuhatta erilaista pyyntöä, että tottahan hän nyt sen sinisen muistaa, sillä asiakaspalvelijoillahan on ihan oma muistijärjestelmänsä, jolla on jotain tekemistä sen kanssa, että jos on oikein hankala ja epäselkeä asiakas, jonka asia vaatii kohtuuttomasti päänvaivaa ja aikaa ja viittä eri ihmistä kahdeksan päivää ja mieluummin kaksoispyhänä töihin tulemista iltayhdeksän jälkeen, niin se jää jotenkin mieleen. Tästä Asiakas H. Ankala vetäisee johtopäätöksen, että hän on merkittävä ihminen, hyvä ja näppärä asiakas, itse asiassa ainoa asiakas ja jatkaa valitsemallaan linjalla. Koska pohjimmiltaan hän on Hyvä I.H. Minen, joka ajattelee aina muiden parasta, vähentää turhien ja laiskistavien kahvitaukojen pituutta, laittaa kiven kenkään, ettei vaan muut asiat pääse vaivaamaan, hoitaa työllisyyden kuntoon ja järjestää aivohumppaa tylstyneille palvelijoille sekä ratkaisee heidän vapaa-ajan ongelmansa.

Ai niin, sitähän asiakaspalvelija ei tarvitse.

Tuotteistus

2005-01-17T06:36:00.000+02:00

Neuvontapalvelu. Mea puhelimessa, kuinka voin auttaa.

- Torsti tässä terve. Sitä minä vaan olisin kysynyt, että....

Anteeksi, että keskeytän, mutta mistähän yksiköstä sinä olet?

- Jaa, niin minä olen tuolta teknisestä tuesta. Olisin vaan kysynyt, että ....

Tekninen.... Hetki pieni, tarkistan.... joo niin. Niinpä vähän muistelinkin. Teidän yksikkö ei ole ostanut meiltä sisäisiä palveluja. Minä en valitettavasti voi nyt auttaa.

- Hä? Minä olisin vaan kysynyt....

Niin se valitettavasti nyt vaan on, kun teidän yksikkö ei suostunut ostamaan meidän tuotetta, niin me emme voi teitä nyt auttaa.

- Humalauta, älytöntä. Tää nyt ei paljon olisi aikaa vienyt.

Ei auta, sori. Kun meidän työ nyt on tuotteistettu, niin se nyt on. Ja meidän tuote on tämä neuvonta. Se maksaa aika paljon ja tässä nyt on hölpötetty jo varmaan kympin edestä.

- Voi helv**ti! Minä mitään maksa. Teille pitäisi tulla ne uudet koneet ja olisin vaan kysyny, että milloin ne voi tuoda.

Anteeksi nyt vaan aivan hirveesti, mutta kun me ei tosiaan saada palvella ilmaiseksi ja kun teidän yksikkö ei ole meidän tuotetta ostanut tänä vuonna, niin minä en saa sanoa mitään. Ja mihin minä nyt tämänkin laskun laitan, kun teillä ei ole meidän kanssa sopimusta.

- Humal****, ei sitten. Ei tuoda niitä koneita.

Niin, kyllähän tämä ikävää on. Mutta tehdäänkö niin, että soitan teille päin, niin voidaan sopia siitä ajasta. Samalla voin kysyä laskutusosoitetta, että voin tämän neuvontapalvelun tuotteen laskuttaa. Sopiiko?

- Tanan byrokraatit....

Niin, sehän ei tietenkään maksa teille mitään, minähän teille silloin soitan.

- Niin tosiaan, oota mä tsekkaan. Joo, niin mä vähän muistelinkin, että oli palaverissa just viime viikolla puhe, että teidän yksikön ostama tuotemäärä on tullut viime viikolla täyteen, eli ei paljon kannata soitella enää tänä vuonna. Sori. Palataan sitten ensi vuonna asiaan näiden koneiden kanssa. Hyvää loppuvuotta.

Jäykkä Etusormi

2004-12-14T08:31:00.000+02:00

Pirjon piti matkustaa pääkaupunkiin aamujunassa. Hän oli jo vähän myöhässä puolijuostessaan asemalle ja nähtyään kaukaa, että tiskissä istui *se* tyyppi, hän tiesi myöhästyvänsä. Tiedättehän sen tyypin, joka istuu lähes joka viraston jonkun palvelutiskin takana. Sen, joka etusormi jäykkänä h-i-t-a-a-s-t-i yksi kerrallaan p-a-i-n-a-a näppäimiä huolellisesti kireä ilme kurtistettujen kulmien alla. Jos Jäykkää Etusormea yrittää vähän jeesata, antaa sille tietoja ennen kuin se kysyy, jotenkin hoputtaa, niin Jäykkä Etusormi vastaa kireällä äänellä: "Ei tämä tämän nopeammin toimi." Ja jatkaa entistä hitaammin tököttämistään ja ryhdistää selkäänsä entisestään tiskinsä takana sen näköisenä, että sen tekemää työtä ei kukaan muu osaa eikä erityisestikään automaatit korvata saata.

Pirjon piti vaihtaa junasetelinsä vielä matkalipuksi ja juna oli jo asemalla, joten Pirjo haki suuhunsa valmiiksi siirapista liiskuvan äänen ja nöyräilmevarastosta kaikkein spanieleimman ja kysyi mairitellen: "Olisiko sinulla aikaa kirjoittaa minulle tämä lippu?"

Jäykkä Etusormi vastasi: "Voi kuule, minulla on aikaa kirjoittaa sinulle vaikka romaani."

Oli hänen viimeinen työpäivänsä. Eläkepäivät odottivat vain muutaman tunnin päässä.

Joululahja

2004-12-02T08:42:00.000+02:00

Lomautetun Koo Rotan postiluukusta tipahti kortti. Postista olisi noudettavissa paketti, lamauttaneen Firman lähettämänä. Muistavat joululahjalla, varmaan ihan vittuillakseen. Helvetti, joululahjoihin niillä kyllä on varaa, mutta duunista ei tietoakaan. Juuri oli lehdessä ollut Firman ilmoitus, jossa haettiin puoli-ilmaista opiskelijaa paiskimaan hommia. Työ oli juuri sen verran sopivasti Rotan toimenkuvasta poikkeava, että kutsua takaisin ei ollut tullut. Ei naurattanut. Pankki huuteli omiaan asuntolainasta, eikä ollut fyrkkaa maksaa edes korkoja. Eukko oli lähtiessään sen käkkäräpäisen gigolon matkaan kyninyt jokaisen kolikon pankkitililtä. Keväällä kämppä myytäisiin pois alta.

Noin sadan hakupaperin jälkeen Rotalle oli selvinnyt, että hän oli aivan liian vanha ja vääräkoulittu tämän päivän hommiin. Työttömyystoimistossa olivat ehdottaneet uudelleenkoulutusta, vuolukivitakkojen kasaajille olisi kurssitusta ja työharjoittelun jälkeen saattaisi duuniakin olla tarjolla. Tehdas oli 400 kilometrin päässä. Matkahommia ympäri maata kasaamaan mökkeihin uuneja ja takkoja. Ei paljon napannut. Rotan olohuoneen katossa ei ollut kattolamppua, koska sen kiinnittäminen sokeripalaan oli ollut liian vaikea tehtävä. Ainokaisen taulun naulaaminen seinään oli vaatinut neljä yritystä, joista kolme ensimmäistä oli murentanut seinälle senttisiä koloja, jotka ripustettu taulu hätäisesti peitti. Sitten vielä pitäisi koota uuneja! In your dreams.

Posti sattui olemaan Koo Rotan kantabaarin vieressä, joten jäätävässä sateessa Rotta raahusti postin hyllykköjen väliin etsimään omaansa ennen päivän kohokohtaa. Yllättävän iso paketti eksyi mukaan, mikä tavallaan vain lisäsi katkeruutta. Paketin kera Rotta sipsutti lätäköitä kiertäen kantabaariinsa, Happy Hour oli juuri alkanut. Iso tuoppi olutta kaksi ja viisikymmentä. Huurteinen pöydällä ja kelavetoiselta kohtalotoverilta pummattu sätkä huulessa Rotta alkoi uteliaana kuoria pakettia. Ensimmäisenä lattialle tipahti Firman seinäkalenteri. Olisi ollut edes tyttökalenteri, eikä jotain perkeleen hilavitkuttimien kuvia. Paskaako tuolla tekee. Suurimman osan paketin sisälmyksistä tuhlasi juustokori. Homejuustoa, sulatejuustoa ja jotain eksoottista kamaa kilon verran. Vittu. Rotta ei voinut sietää homejuustoa, lisäksi ainakin yksi tavallisista juustoista oli nähnyt etiketin mukaan parhaat päivänsä ja kolme viikkoa sitten. Hermot alkoivat vaatia uutta olutta.

Rotan rahat riittivät kymmeneen tuopilliseen. Muutaman pitkän lisää Koo Rotta sai pummattua muilta. Valomerkin iskiessä Rotta jätti juustokorin baarin pöydälle yleiseen käyttöön, jos joku sen skeidan huolisi. Kotimatkallaan Rotta teki kilometrin mutkan ja käväisi kusemassa Firman toimitusjohtajan postilaatikkoon.

Kahvitauolla

2004-09-13T11:28:00.000+03:00

Maanantaiaamuna ryytyneet ja hiljaiset miehet kahvihuoneessa ovat jähmeitä ja ilmeet karheita. Kahvit ryystetään kaukaisuuteen tuijotellen, satunnaisiin sanoihin vastauksia ynähdellään. Eloa syntyy, kun yksi alkaa päivitellä eilisten formuloiden rengasvalintoja, toinen ottaa innostuneena kopin aiheesta ja kuvailee lauantaiyön jääkiekkomatsia. Ilmeet kirkastuvat ja pian vilkas urheilukeskustelu käynnistää aamukankeat kielet, päät nousevat hiukan ja selät suoristuvat.

Nieminen juuri selittää innoissaan, miten Koivu pisti kiekon maaliin, kun yhtäkkinen hiljaisuus laskeutuu pöydän ympärille, Niemiseltä jää lause kesken ja kahvimuki painuu isossa kourassa takaisin pöydälle. Hiljaisuuden ohi kävelee naapurifirman uusi sihteeri, jonka lantio pyörittää olematonta minihametta ja ohimennen miehiin luodun hajamielisen katseen alapuolella keikkuvat kiinteät rinnat. Isot, kiinteät ja pystyt rinnat. The Rinnat.

Miesten katseet käväisevät toisissaan ja kuin yhdestä keuhkosta pääsee pidätelty hengitys. Nieminen jatkaa siitä, mihin jäi. Kahvimukit kolisevat pöydän pinnassa. Miesten mielissä askartelee hämmennys: olikohan ne aidot.

Hyvää syntymäpäivää ja hyvästi.

2004-05-26T08:51:00.000+03:00

Tänä aamuna Ikuisen pääkonttorin Iso Pomo oli yllättäen odottamassa toimistollamme kun saavuimme sinne tapamme mukaan myöhässä, kellokorttihan olisi pitänyt leimata jo kello kuusi. Hämmentävää, eihän se täällä ole käynyt sitten kuin... siis ei koskaan. Kahvitkin pomomies oli keittänyt meille valmiiksi, oli tuonut päältä lämmintä ja sisältä jäistä pullaakin mukanaan. Ojenteli nisua joka jampalle, jahka saimme takit riisuttua päältä. Siinä se myhäili vähän hermostuneen näköisenä kun mussutimme mautonta korvapuustia, jonka yritimme huuhtoa laihalla kahvilla alas kurkusta. Ei se äijä kyllä kahvia osaa keittää, eikä vaimonsa leipoa. Mistäs nyt tuuli?

- Kun tämä toimisto on nyt ollut vuoden verran pystyssä, ajattelin olevan pullan paikka. Vaimon tekemiä, otin aamulla pakasteesta ja sulatin äsken tuossa mikrossa. Syökää vaan rauhassa, on tässä muutakin asiaa.

Jäisessä puustissa oli jäytämistä, pakko oli yrittää. Pomo voisi vielä loukkaantua. Samalla kun yritimme väkisin saada pullaa nielusta alas, Iso Pomo kävi hakemassa nurkan takaa neljä pahvilaatikkoa. Tyhjiä.

- Se on sitten loppu teidän osaltanne. Tämä toimisto suljetaan epämääräiseksi ajaksi. Tuotannolliset syyt ovat tämän takana. Rehellisesti sanoen te ette ole saaneet täällä mitään aikaiseksi koko keväänä, huhujen mukaan edes kahvitauolla ei väkeä ole näkynyt. Kerätkää kamanne laatikoihin ja lähtekää. Jos jostain löydän uutta henkilökuntaa teidän velttojen vätysten tilalle, toimistolla saattaa olla tulevaisuutta. Muuten tämä on kyllä finito.

Tähän se sitten loppui. Kivoja olivat duunikaverit, mukavia tyyppejä kävi vierailulla konttorillakin. Hyviä muistoja. Viimeinen sammuttaa valot. Ai niin, sehän olen minä.

Klik.

mea : Ikuinen kahvitauko?

2004-05-19T08:35:00.000+03:00

Automaatio on näemmä tehnyt tarpeettomaksi duunarien hikisin käsin punnerretut kirjoitukset. Autopilotti hoitaa täällä päivityksiä ihan ittellään.

Tästähän joutaa tosiaan piankin ikuiselle kahvitauolle.

Laura: Empiirinen todistus

2004-05-13T06:52:00.000+03:00

Inhoan vastaajia. Vihaan niihin puhumista, koska se menee aina yllättyneeksi änkyttämiseksi, vihaan niiden kuuntelua: toisten hämillisen soperruksen todistamista. Operaattorini päätti jostain ihmeen syystä muuttaa vastaajaansa, ja sinne olisi pitänyt syöttää jotain koodeja ja muuta. Päätin tehdä sen vasta äärimmäisessä pakkotilanteessa.

Tänään tiesin saavani tärkeän puhelun. Joku olikin soittanut oudosta numerosta, ja - hitto vieköön - jättänyt viestin vastaajaan. Yritin työpaikan pihassa viiltävässä tuulessa värjötellen keksiä verukkeita olla soittamatta vastaajaan heti paikalla, mutta pakko oli.

"Tervetuloa X-vastaajan käyttäjäksi! (jaadi-jaadi-jaa) Sinun on muutettava tunnuslukusi ja saneltava henkilökohtainen tervehdyksesi. Mikäli et halua muuttaa tunnuslukuasi etkä sanella uutta tervehdystä, paina tähti."

Inhoan varsinkin henkilökohtaisen tervehdyksen sanelua. Painan *tähti*.

"Sanele henkilökohtainen tervehdyksesi äänimerkin jälkeen. Kun olet..." Mitä ihmettä? Ei! "...paina ruutu.

Joudun vielä kuuntelemaankin tympeällä äänensävyllä mutisemani tervehdyksen. Joo joo, antakaa olla! Armoa!

"Sinulla on... yksi... kuuntelematon viesti:" kohinaa, kolinaa, paikalleen lyöty luuri

Siksi inhoan vastaajia.

mea : Työperhe-elämää

2004-05-12T09:13:00.000+03:00

Työyhteisömme pieni perhe on jo niin kauan ollut yhteisen kahvipöydän ääressä, että paljonkaan ei tarvitse puhua, kun jo toisen nenän asennosta näkee, missä mallissa mikin juttu makaa. Pitkä liitto on muuttunut alkuhuuman hektisyydestä tasaisen rauhalliseksi kaveruudeksi, jota ei viitsi läikyttää turhilla draamoilla. Hyvissä työperheissä ei eletä kulisseissa, vaan pöllytellään kaikki asiat kahvipöydän ääressä, mitä nyt joskus vähän mökötellään, pidetään viiden minuutin mykkäkouluja, mutta kohta taas halataan.

Pienperheen elämä mullistuu silloin sun tällöin, kun joku vaihto-oppilas tai kesätyttöpoika poikkeaa kylään. Siinä huomaa itsekin vähän tuuletella käsityksiään arkisten asioiden tekemistavoista. Suurempi ulkopuolinen uhka tai uusi naapuri ravistelee uomiinsa kankeutunutta liittoa hitsauttaen perheen jäsenet entistä tiiviimpään kimppaan. Uusien naapurien uudet ja kummalliset tavat hämmästyttävät meitä ja niitä jaksamme aamukahvipöydässä taivastella, mutta jos naapuri alkaa sekaantua meidän asioihin, niin yhtenä rintamana ja närkästyksen sekaisella paatoksella puolustaudumme ja itsemmekin hämmästyttäen saamme vakuuttauduttua, että *meidän* tapamme hoitaa asiat on ainoa oikea tapa. Naapurille emme tietenkään mene mitään sanomaan, täytyyhän sopu säilyttää.

Jaahas, olisikohan lapset keittäneet maamolle kahvia.

benrope : Silloin joskus.

2004-05-11T09:41:00.000+03:00

Oi niitä aikoja, kun tietokoneissa sana Windows oli lähes tuntematon käsite ja verkoista kukaan toimistotyöntekijä ei ollut edes kuullut, saati internetistä. Jokainen PC oli ihan oma yksikkönsä, ja tietoja jaettiin lerpuilla. Kiintolevyllä saattoi olla jopa 20 megaa tilaa ja Leisure Suit Larry oli pelien aatelia, parasta mitä kesätyöntekijä tiesi. Sen parissa kesäorja vietti hetken jos toisenkin aina kun tylsältä tietojen naputtamisesta aanelosilta merkkipohjaisen ohjelman kautta johonkin tietokantaan ehti. Varmuuskopiot otettiin tietenkin niille lerpuille ja rukoiltiin, ettei kone söisi niitä seuraavan kerran asemaan työnnettäessä.

Jossain kerroksessa huhujen mukaan pyöri ihan oikea tietokone, joka sitten veikin tilaa puolet kerroksesta. Sitä hoitivat jotkut myyttiset hahmot, joita kutsuttiin operaattoreiksi. Kyllä joillakin sitten oli hienot ammatit.

Niin, ja silloin sai työhuoneessa ja kahvilassa tupakoida.

benrope : Lämmintä kylmää.

2004-05-07T09:30:00.000+03:00

Aurinko on paahtanut tällä viikolla kirkkaalta taivaalta ja ulkosalla lämpö nostaa konttorirotan hymyn korviin. Vaan toimistossa on toisin, työläinen palelee ja kiroaa tyhmyyttään, villapaitaa jäi kotiin tuolin päälle kun Pekka Pouta lupasi shortsikelejä. Eihän se lämpö moderniin toimistoon asti yllä. Ilmastointi valuttaa jääkylmää ilmaa suoraan niskaan ja hiirtä heiluttavalle kädelle. Käsivarsia ja sormia palelee, kurkku kipeytyy. Niiskuttaen ja kiroten onneton duunari lämmittää
välillä käsiään kahvimukin ympärillä haaveillen samalla viikonlopusta.

Tänään, jos Esteri suo, työviikon murheet huuhtoutuvat terassin kuumimmassa kulmassa kurkusta alas. Kestää vaimon nalkutuksenkin paremmin.

mea : Muista johtajaa

2004-05-04T09:42:00.000+03:00

Taas pöydälle pudotettiin yksi suosionmittauslomake: "Johtaja X täyttää 50 vuotta. Oheisella lomakkeella voitte halutessanne muistaa X:ää hänen merkkipäivänään." Halutessanne, voi hyvää päivää. Kaikkihan sen tietää, että ei noista luistaa voi. Tai voi, mutta sen saa tuntea seuraavassa kokouksessa nahoissaan. Eläkkeelle- ja poislähtölistat on helpompia, kun poislähtijöiden kostoa ei tarvitse pelätä, eikä ne muutenkaan taida enää niin välittää. Olen satavarma, että jokainen muistettu sankari lukee listat kuitenkin tarkasti läpi, ja ruksaa organisaatiokaavion kanssa, kuka on jättänyt velvollisuutensa täyttämättä. Meneeköhön listat summineen kaikkineen sankarille tiedoksi, luultavasti. Täytynee siis uhtautua taas kerran ja kaivaa kolikot kuoreen.

Eipä häävi alku ole, 5 euroa yhteensä kahdelta alaiselta. Sankarin kannattaisi ovelasti laittaa itse ensimmäiseksi sihteerinsä nimellä pohjaksi vaikka 50 euroa, siitä sitten jokainen voisi arvottaa itsensä. Kukaan itseään kunnioittava johtaja ei kehtaisi laittaa pienempää summaa ja alamaisemmatkin pitkin hampain pyöräyttäisivät 5-10 euroa.

Ja rahalla ostetaan tietenkin taas jotain vitsikästä isokihon harrastuksiin liittyvää jonninjoutavaa tavaraa, joka luovutetaan hampaat koksillaan hymyillen väkinäisesti halaten ja hauskoja puhuen. Ja sitten syödään kakkua. Jospa laitan sen verran kuin kahvi ja pulla maksaa, ei siinä isoa häviötä tule. Ellei sitten jätetä kutsumatta.

mea : Wappuun laskeutuminen alkaa

2004-04-29T06:34:00.000+03:00

Coffeebreak forever -konttorimme kahvihuoneen pöydällä on lojunut Wappulehti jo pitkään. Pojat varmaan tuoneet sen wessasta tänne. Mitäs täällä on.....

Viisi sairaalan kirurgia on kahvitauolla ja keskustee työstään.

1. kirurgi: "Minä tykkään eniten leikata kirjanpitäjiä. Kaikki niiden sisuskalut on numeroitu".

2. kirurgi: "Minä taas tykkään eniten leikata kirjastonhoitajia. Niiden kaikki sisäelimet on aakkosjärjestyksessä."

3. kirurgi: "Minun mielestä sähkömiesten leikkaukset on ne helpoimmat. Kaikki osat on merkattu eri väreillä.

4. kirurgi: "No minun mielestäni insinöörit ovat kyllä parhaita asiakkaita. Ne on aina niin ymmärtäväisiä, kun jälkeenpäin on jokunen osa jäänyt ylimääräiseksi."

5. kirurgi: "Minä valitsen ihan varmasti pomot parhaiksi. Niillä ei ole sydäntä, ei selkärankaa, eikä munia ja niiden pään voi vaihtaa takapuoleen ja päinvastoin, eikä kukaan huomaa mitään.

benrope : Kuiva juttu.

2004-04-27T11:08:00.000+03:00

Konttoreiden vessoissa on ongelmana virkahenkilön känsäisten käsien pesu ja kuivaus ison tai pienen hädän helpottamisen jälkeen. Oli suunnittelija menetelmäksi valinnut minkä tahansa, se ei toimi. Paperipyyhkeet on yleensä finito, samoin kangaspyyheautomaatti käskee ottaa yhteyttä henkilökuntaan. Saippua on loppu aina.

Kaamein vaihtoehto on täyselektroninen pesusysteemi. Ensin käsille hätäilyssä lorahtaneet tipat pitäisi saada huuhdeltua pois, mutta se ei tahdo onnistua, koska automaattihanan tunnistin ei havaitse hanan alla olevia karvaisia käsiä. Kun tietokoneistettu kraana lopulta armeliaasti suostuu antamaan kahdeksi sekunniksi vettä, se valuu hanasta hihoille ja vettäpitämättömälle designkellolle.

Automaattinen kuivuri toimii tismalleen yhtä luotettavasti, peltinen puhallin ei käynnisty kirveelläkään. Minuutin edestakaisen käsien huitomisen jälkeen kämmenet ovatkin jo lähes kuivat. Viimeistelyn voi tehdä vessapaperilla, joka sekin loppuu. Seuraavalla isossa hädässään asioivalla onkin sitten jo hätä kädessä. Eikä naurata.

mea : Puolihuolimaton perjantai

2004-04-23T07:08:00.000+03:00

Perjantaiaamuisin vedonlyöntiporukkamme istuu poikkeuksellisen varhain kahvihuoneessa. Tänään lyön vitosen vetoa, että Heidillä on farkut ja silkkipaitis ja neule, farkut ovat liian lyhyet ja pebasta kireät ja väärän siniset, ja silkkipaita on turkoosi. Petrillä on myös farkut, mutta hän ei luovu valkoisesta kauluspaidasta ja krakasta, mutta kraka on perjantaisin villimpi. Odotamme jännityksellä sitä päivää, jolloin vinoraita vaihtuu golfiin, taitaa olla muutaman viikon päästä. Pikkujouluna hänellä oli joulukuusi kaulassa, uoh! Sarista en vielä ole varma, mutta kesällä se on helppo: lähtee aina suoraan mökille, joten jakkupuku vaihtuu silloin farkkuihin, mataliin kenkiin ja tuulipuseroon.

Olen voittanut vetoni Sarin kohdalla useasti, koska tiedän, että hänellä on säpinää varatoimitusjohtajan kanssa ja niiden mökit on saman järven rannalla. Mutta tätä tietoa en tietenkään ole kertonut muille, sillä häviän yleensä Heidin ja Petrin kohdalla vedot, sillä niiden kuhertelu alkaa olla ohi, ja alkavat olla arvaamattomia. Ja Petrin korttikin on kuivumassa, joten ei se kehtaa liikkua busseissa kasuaalisti.

Iltapäivällä sitten arvotaan perjantaipullo. Ja kolmen huitteilla voi lähteä pois.

Tämä viikko alkaakin sitten olla pulkassa.

benrope: Äiti

2004-04-20T10:44:00.000+03:00

Toimistosta kuului epämääräistä jokeltelua ja vähämielistä lepertelyä. Ääniä, jotka selvästi eivät kuuluneet konttorille. Joku onneton oli selvästikin raahannut jälkikasvunsa duunipaikalle. Kaikki naiset näyttivät rynnivän kahvihuoneen suuntaan. Äänestä päätellen syynä äitiyslomalta vieraileva onnellinen nainen, joka äidin ylpeydellä esitteli mölisevää toukkaansa.

Särminsä takana duunari mitteli omatuntonsa kanssa. Mies ei pahemmin piitannut rääpäleistä, jos ne eivät olleet omia. Eikä aina niistäkään. Yleinen kohteliaisuus vaatisi kuitenkin lompsimista kahvitauolle kehumaan pontevaa pentua ja vaihtamaan kuulumisia työtoverin kanssa. Ei auta, muki tyhjäksi ja hakemaan uutta sumppia tilalle.

Nähdessään naisen mies häkeltyi hetkeksi. Vuoden näkemättömyyden aikana hän oli unohtanut äitiyslomalaisen nimen. Ja tietenkin mimmi muisti duunarin nimen ja morjesti iloisesti. No, ei small talkissa nimiä tarvita. Sen kun vain lätisee jotain tyhjänpäiväistä. Mitä kuuluu, onpas poika kasvanut, isänsä näköinen, koska palaat, mitenkäs yöt menneet, entäs tuleva päivähoitopaikka. Nainen oli luultavasti vastannut kaikkiin kysymyksiin jo parikymmentä kertaa vierailun aikana, mutta kärsivällisesti toisti samat litaniat jälleen kerran.

Tunnin ajan äiti kierteli ympäri konttoria lastenvaunujen kanssa. Jälkikasvu oli toimiston naisten toimesta leperrelty kuuroksi ja nainen oli puhunut äänensä käheäksi. Velvollisuus oli täytetty, ja naama palautettu taas muistiin. Ajatus paluusta työelämään syksyllä ei äitiä kummemmin nyt kiinnostanut. Päällimmäisenä oli ylpeys siitä, että poika oli ollut itkemättä koko vierailun ajan.

Laura : Surf!

2004-04-15T09:07:00.000+03:00

Onpa taas kuollut iltapäivä töissä. Mitähän tekis? Tarkistanpa, onko kukaan kommentoinut mun blogia...

Toiminta: Oman blogin tarkistaminen kommenttien varalta
Tiheys: Tasaisesti hereilläoloaikana 7 kertaa päivässä
Kesto/kerta: 00:00:07
Yhteiskesto/päivä: 00:00:47
Yhteiskesto/vuosi: 0 vrk 04:43:19
Yhteiskesto työajalla/vuosi: 0 työpäivää, 00:43:27
Osuus työajasta: 0,1%
Työnantajan kulut tämän toiminnan aikana/vuosi: 9 €
Bruttopalkka tämän toiminnan aikana/vuosi: 6 €

Kommenttien kyttääminenhän alkaa tuntua työltä! Paljonkohan surffaamiseen kuluu aikaa...? Hukka-aikalaskurin ja muun ajanhukan tarjosi Lintukoto.

mea : Jospa

2004-04-14T07:14:00.000+03:00

Mäkin haluisin olla sellasessa duunissa, että vois puolihuolimattomasti heitellä termejä, niinkuin vaikka "rele", "piirilevy", tai "linja on päällä". Olis kiva, jos vois sanoa olkansa yli viileesti duunikaverille, että "venaa, tarkistan kytkennät" tai "sytytin on nyt suojattu".

Olis hienoo, kun olis joku kuuli haalari, jossa olis selässä firman logo ja vyöllä paljon rensseleitä ja keinuva käynti. Ja olis röökiaski rintsikoissa ja äijät sanois, kun mä olen mennyt ohi, että "toi mea on hyvä jätkä".

Sellanen olis käheetä.

Ääh, jospa vaan meen kattoon, joko pojat ois keittäny kahvit.

Laura : Kahvitauko

2004-04-07T08:34:00.000+03:00

S lukee Hesaria

L lukee Aamulehteä, mustaa kahvia

J tulee: Hei.

S ja L: Hei.

J lukee vanhaa erikoisliitettä, makkaravoileipä

pitkä, rentouttava hiljaisuus

Osastonjohtaja ja johtaja tulevat yllättäen: Heippa, onko kahvia vielä?

S, L ja J: !!! (Johtaja! Täällä? Miks just nyt?)

S: Uhhmm…

L: Äää…

J: Joo.

Osastonjohtaja kaataa kahvia: Juodaanpas kahvia.

L: (Voi p*, vartin taukoa on kulunut jo puoli tuntia, mutta kun ei oo hommia… Keksi jotain!) Pitäis varmaan ne keräyspaperit lajitella ja ojentaa laatikkoon. lähtee

J: (Pahus, eihän tässä voi syödä, kun johtaja katselee) Tulipas jo oltua, pitääkin soittaa vielä. liukenee voileipä kädessä

S: (Muut lähtee! Hitto kun piti lopettaa tupakointikin, mihin mä menen?) Köh, pitääpä tuota… menee

P odottaa ulkopuolella: Onko se vielä siellä?

benrope : Kumijalka

2004-03-31T10:47:00.000+03:00

Myyntitykki saapui viimeisellä junalla väsyneenä takaisin kotikaupunkiinsa. Paska päivä, asiakaalla menikin pupu pöksyihin ja peruivat lähes satavarman diilin. Pikkutakki alkoi olla jo rytyssä päivän taistoista, miestä väsyttikin julmetusti. Aamulla liikenteeseen ja vasta nyt aamuyöllä takaisin. Kun pääsisi äkkiä nukkumaan. Onneksi on keksitty kumijalka. Laahustavat askeleet veivät kartanovolvon takapenkille.

- Aamuja. Jos pääsisi Duunarikuja kuusberttaan.
- Ookei. Onko reitillä väliä?
- Kyllä sä varmaan paremmin nopeimman reitin tiedät kuin minä
- Joo, vedetään tosta läpi vaan.

Taksi ammahti kuin ammus liikkeelle. Kadulle kiilattuaan kuski alkoi antaa hanaa reippaammin. Nopeusmittari heilahteli keskustassa vajaan kahdeksankympin kohdalla. Missäköhän täältä löytyy turvavyö? Onneksi koko kaupunki on autio, vain muutama taksi näkyi liikenteessä. Punaiset liikennevalot. Kuski jarruttaa, mutta ei täysin pysähdy risteykseen. Auto lipuu hiljalleen kyttäysasemiin kauas valojen ja suojatien tuolle puolen. Millä helvetin hyötyä tuosta nyt oli? Valojen vaihtuessa suhari painaa lusikan pohjaan, korttelin kaahauksen jälkeen päästiin seuraaviin valoihin. Sama lipuminen toistui. Kuski kiroilee.

- Ei näissä ole mitään järkeä polttaa valoja keskellä yötä.
- No ei, kyllä tällä liikenteellä ilmankin pärjäisi. Mutta miksi sä...

Valot vaihtuivat ja wannabe-Räikkönen painoi taas kaasun pohjaan muutamaksi sadaksi metriksi.

- Katso nyt. Täs on t-risteys ja valot päällä! Ei jumalauta, missä niiden aivot oikein on?
- Mmmhhmm.

Onneksi kotiin on enää parin minuutin matka. Loppumatkan pikkukujilla kuski pääsee vapaasti näyttämään osaamistaan. Parkkeerattuja autoja hipoen mies pujottelee pikkuliukkaalla. Kaupparatsu siirtyy vaistomaisesti keskemmälle istumaan. Jos vaikka tulee sivukosketus.

- Hei! Se oli tässä! Ohi meni.

Kuski pistää jarrut pohjaan ja peruuttaa takaisin. Myyntitykki maksaa ja nousee helpottuneena ulos autosta. Volvo syöksähtää diesel karjuen kohti uusia seikkailuja. Luojan kiitos hengissä, miettii kaupparatsu. Vuoteessa mies muistaa unohtaneensa ottaa taksikuitin. Voi paska. Yöllä mies näkee pahoja painajaisia.

mea : Yhden miehen yritys

2004-03-29T06:50:00.000+03:00

Molander, Oksanen, Seppä ja Soikkeli olivat tiimi. He tekivät samoja hommia, toinen toistaan lukien ja tukien. Päämääränään yhteinen hyvä. Kaikilla oli toinenkin duuni, tai ensimmäinen, miten sen nyt ottaa, taisi olla kolmaskin. Elämä oli kuitenkin kaikilla aika kiireistä, piti hoitaa työt ja toiset työt ja koulutukset ja kokoukset. Aikataulut mättivät, elämä oli ajoittain aika hektistä. Mutta yhteiset duunit tehtiin aina yhdessä.

Molander oli ryhmän pomo, henkinen tuki, lojaali heppu, johon kaikki luottivat. Häntä kunnioitettiin ja häneltä kysyttiin aina mielipide. Ryhmän henki pysyi hyvänä juuri Molanderin tähden ja hänen kauttaan. Hänellä oli selkärankaa. Seppä oli ryhmän nuorin, tuli harjoittelijaksi, mutta vakiinnutti asemansa ryhmän hiljaisena älykkönä, tunnollinen puurtaja hänkin. Idealisti. Soikkeli puolestaan oli myyntitykkimme maailmalla, porukan ääni ja vimma, joka puhui paljon, esiintyi mielellään ja vietti aikaansa enemmän maailmalla kuin konttorilla. Sitten oli Oksanen, hiljainen puurtaja, joka istui jo työpaikallaan, kun muut maleksivat töihin, nyökkäsi ääneti, jos häntä tervehti. Muuten ei paljon puhellut, eikä käynyt kahvillakaan toisten kanssa. Oksanen teki aina töitä, jäi konttorille, kun muut katsoivat kellojaan ja suureen ääneen tekivät lähtöä. Eikä hän koskaan käynyt koulutuksissa tai kokouksissa, kun ei ne häntä juuri kiinnostaneet, eikä niissä mitään uutta koskaan kerrottu. Olihan hän joskus käynyt, ja tiesi. Oksanen tiesi oman arvonsa, vaikkei sitä muut tienneet.

Hommat hoidettiin kuitenkin pääosin yhdessä, kukaan ei kysellyt, mitä on tehty ja ollaanko aikataulussa. Aina ne ajoissa oli valmiiksi tulleet. Molander ja Oksanen olivat joutuneet viime aikoina kantamaan päävastuun hommista. No Molander tietenkin, kun hänellä oli vastuu, ja Oksanen luonteensa tähden, hän teki, vaikkei se aina niin herkkua ollutkaan. Seppä oli kyllä tullut aina auttelemaan, kun duunit tukkivat pöydän. Soikkeli sen sijaan huiteli enimmäkseen maailmalla, soitteli kyllä ja lupaili panostaa tulevaisuudessa enemmän konttorihommiin. Mutta ei se enää, maailma oli sen jo vietellyt. Porukka mietti, että pitäisi palkata lisäväkeä lpnttorille, kun Soikkelista ei enää ollut juuri apua. Vaan oli jäänyt sekin. Tehtiin, mitä pystyttiin.

Yhtenä aamuna kahvihuonessa sitten Molander nousi yhtäkkiä pöydästä niin vihaisena, että tuoli kaatui ja lähti äänekkäästi manaten huoneeseensa. Oksanen poimi lehden pöydältä ja etsi, mikä siinä oli Molanderin niin suututtanut. Ja siinä se oli, lööpeissä: Soikkelin kuva, kännykkä korvalla ja leveä hymy naamalla. Kuvatekstissä luki, että Soikkelin firma on tehnyt hyvää tulosta ja mies itse on tyytyväinen firmansa tulokseen.

"Rankkaahan se on yksin yrittää, mutta siinä on tietty vapaus, että voi itse määrittää työnsä puitteet ja ajankäytön. En minä kaipaa isompia ympyröitä, yksin olen tottunut asiat aina hoitamaan."

Seuraavana päivänä kukaan ei tullut töihin, ei edes Oksanen. Molander soitti ja sanoi, että pitäköön firmansa, perkele, tehköön nyt työt yksin, kun kerran se niin herkkua on.

Konttori on nyt tyhjä.

Laura : Pieniä, ratkaisevia asioita

2004-03-26T11:30:00.000+02:00

Duunariparka ehtii varmaan viettää enemmän aikaa työkavereidensa kuin puolison tai seurustelukaverin seurassa. Jos hermot menevät jälkimmäisen kanssa, ei voi syyttää kuin itseään, jos ensimmäisten, ei voi mitään. Työkaverit ovat tärkeä osatekijä elämässä, halusi tai ei. Kunpa ne pääsisi itse valitsemaan.

Työhuoneet ja nykyään ilmeisen epämuodikkaat sermitoimistot taitavat olla jonkinlainen ratkaisunyritelmä tähän epäkohtaan. Jos henkilökemian tuotteet ovat räjähdysalttiita, voi sentään vetäytyä yksityisloosiinsa ja nauttia vain omasta erinomaisesta seurastaan. Avoimessa työtilassa – muussakin kuin toimistoympäristössä – ei auta kuin kasvattaa henkiset silmälaput, korvatulpat ja norsunnahka sisimmän ympärille.

Muut antipatioita aiheuttavat ihmistyypit onnistuu kokemukseni mukaan työpaikalla kuin työpaikalla välttämään, mutta Pomottajaa ei pääse karkuun, ja varsinkin korvatulpat alkavat hänen lähistöllään vuotaa. Pomottaja katsoo asiakseen sekaantua muiden toimiin: ”Istut väärin/ei näitä papereita näin päin laiteta/jätä se työsi ja tule tänne nyt”.

On eri asia, jos jotain on todella tehtävä; kyllä sitä on asiallista pyytää tekemään. Pyynnön voi esittää jopa sanamuotoisesti käskynä, mutta äänensävy ratkaisee. Ja se henkilökemia. On eri asia, jos vanha tuttu, joka myös tuntee minut, pyytää: ”Kokeile, toimiiko tämä”, kuin jos Pomottaja sanoo: ”Hoida tämä loppuun.”

Kuulostaako merkityksettömältä valitukselta? Käsittämättömältä pilkkujen halkomiselta? Toivon totisesti, ettet huomaamattasi pomota ketään. Koska julkisella hermojensa menettämisellä vain munaa itsensä, on käännettävä hengessä musiikkia kovemmalle ja opiskeltava lisää oikeissa kohdissa myöntävästi hymisemisen jaloa taidetta.

Janne : Krapulainen yksinpuhelu - töissä

2004-03-26T11:20:00.000+02:00

Voi vittu mikä olotila päällä. Mene nyt Windows päälle. Mä todellakaan jaksa tänään noita sun tarkistuksia ja muuta skeidaa. Vetäisit sinäkin viinaa, niin muuttuisit mukavammaksi. Hemmetti, että on pahaolo. Jos mä oksennan tohon roskikseen, niin huomaakohan kukaan? Turha mun on edes yrittää näyttää siltä, että mulla ei olisi krapulaa. Miksi mä en jäänyt himaa?

Ja te ämmät pidätte ne turpanne kiinni. Mä en kuuntele teidän kälätystänne nyt yhtään. Yksikin saatanan väärä sana teiltä, niin mä räjähdän. Ja siitä ei jää kovinkaan nättiä jälkeä, kun käyn keski-ikäisen yksinhuoltajan kimppuun. Juuri tällä hetkellä en epäröi lyödä naista. Haistakaa vittu koko valtiovalta. Kun mä tulen kahvihuoneeseen, niin siellä ei ole ristinsieluakaan ja se Hesari on kahvihuoneen pöydällä kokonaisena eikä A, B, C ja D osat sen ja sen kusipään työhuoneessa.

Jumalauta. Pitääkö tota duunimailia tulla juuri tänään noin paljon? En varmana tee yhtään mulle osoitettua toimeksiantoa tänään. Vittuillakseni lähden todella pitkälle lounaalle. Pitäisikö vetää tasoittava ruoan päälle? Ei paskempi idea. Samalla voisi vetää lärvit ja tulla sanomaan kaikille juuri se mitä mä ajattelen niistä. Ei tarvitsisi pohtia mitä maanantaina tekisi - ottaisin vastaan potkut rauhallisesti.

Ei helvetin helvetti. Pitääkö ihmisen olla niin tyhmä, että ei tajua jäädä sairaslomalle, kun edellisenä iltana on vedetty hapanta oikein kunnolla. Duuni on perseestä.

Olisikohan se kahvihuone jo tyhjä?

mea : Narutettu

2004-03-24T08:19:00.000+02:00

Konttororeissa on johtaportaissa naureskeltu tyrskien jo pidemmän aikaa konttorin duunareille, jotka on höynäytetty uskomaan itsensä korvaamattomiksi hankkimalla niille läppärit ja etäyhteys kotiin. Säälittävän pienellä kuukausimaksulla saa johto kaulusköyhän tuntemaan itsensä merkittäväksi ja paremmaksi ihmiseksi, melkein korvaamattomaksi, lähes ainutkertaiseksi. Joka keuhkojaan pihalle yskien yhdeltä yöllä kelaa sähköpostinsa ja vastaa kiireisimpien kyselyihin. Pitkin päivää ensin tietenkin raahauduttuaan sängystä silmäpussit maata viistäen katsomaan, onko uusia viestejä ja miettien, että pitäisikö sitä sittenkin raahia ahterinsa konttorin tuoliin. Vaan kun ei jaksa tukkaansa kammata, saati pukea. Eikä viitsisi pelotella naapurin kakaroitakaan, eikä tartuttaa työtovereitaan, muuten sinne menisikin.

On se nyt prkele, että ennen saattoi tehdä kuolemaa puhtaalla omallatunnolla, kun yski keuhkonriekaleita. Nyt kun olen etäyhteytetty, olen omatuntorasitettuna narutettu pitkällä liekaköydellä työpöydän jalkaan.

Helevatan ovelaa.

mea : Reiska, Sakke ja Enska

2004-03-18T08:33:00.000+02:00

Reiska ja Sakke laahustivat loskassa pikkukengät märkinä työpaikalle, kello ei olllut seitsemääkään. Sakella nahkatakki, mutta Reiskalla vain verkkarit. Vettä satoi ja verkkatakki oli jo selästä märkä. Ilmeet olivat synkkiä, Enskaa ei näkynyt. Joka aamu he kokoontuvat torin laidan penkille istuskimaan, vaihtavat sanan harvakseltaan. Aamun toinen sätkä kääritään hiljaisina. Enskaa ei näkynyt, mikähän sillä on. Ollut jaloistaan huono jo kesästä. Reiska oli aikoinaan laitosmiehenä, mutta sitäkään tehdasta enää ole. Sakke on ollut satunnaisesti rakennuksilla töissä, mutta eihän sielläkään enää töitä ole, ammattitaidottomalle. Ja maistuu viinakin liikaa. Sakke ei valita. Enska on ollut maalarina, sen silmät on herkät, kävelykin sujuu köpötellen, ties mitä vaikuttaneet kaikki ne myrkyt, joita ehti haistella ennen sairaseläkkeelle pääsemistään.

Bussini jatkoi matkaa, en nähnyt vieläkään Enskaa. Vielä viime kesänä aamuisin pyörällä ohiajaessani olivat kaverukset puheliaampia, aina sieltä joku heitto kuului ohiajaville naisille. Talvi on ollut pitkä ja kylmä, vaatteetkin samat, ei ihme, että oli synkkiä ja hiljaisia miehiä torin penkillä, pitkä päivä edessä. Kenenkähän vuoro oli hakea viinakaupasta punakorkkinen pullo.

Työstä tullessa kävin kirjastossa, joka on on poikien työpaikan vieressä. Kuulin heidän puhuvan Enskasta ja hidastin kävelyäni. "...kaatunu...", "...ei se siitä enää tolkkuihinsa...", "...stana, kun huono tuuri...", "...prkle, hyvä jätkä se oli...".

Tänä aamuna Reiska ja Sakke olivat jo penkillään, kun menin ohi. Nyt riittää vähäksi aikaa puhumista.

Mitä minäkin valitan varhaista ylösnousemista, väsymystä. Minullahan on asiat hyvin. On koti ja työpaikka.

benrope : Palohälytys

2004-03-17T10:21:00.000+02:00

Kesken kiireisen työpäivän huoneen joku ohimennen huudahtaa iloisesti ovelta.

- Palohälytys!

Huoneessa ei tapahdu mitään reaktiota, koska kellot eivät kilise, eikä huudahdus vaikuttanut kovin uskottavalta. Hetken päästä kaikki ovat jo unohtaneet koko jutun. Parin minuutin päästä joku toinen tulee kiljumaan ovelle huomattavasti pontevammin.

- PALOHÄLYTYS! Oikeesti! Tää ei oo mikään harjoitus. Kaikki ulos ja vähän helvetin vikkelään!

Tuo kuulosti jo ihan todelta. Tallennan työni ja astelen muiden mukana ulos huoneesta. Sen ulkopuolella tosiaan kellot pärisevät varsin tomerasti. Oikea suunnittelun kukkanen, viereiseen huoneeseen kymmenen metrin päässä hälyttimestä ei kuulunut pihaustakaan.

Käytävillä ihmiset löntystelevät kiireettömästi kohti aulaa. Ilmassa leijuu vahvasti ruokalasta tuleva pohjaanpalaneen ruuan käry. Päivän lounaslista taitaa olla yhtä ruokalajia vajaampi. Aulassa on palomies patistamassa ihmisiä ulos pikkupakkaseen.

Ulkona tajuaa, että vieläkin pienempi kiire olisi riittänyt. Sisäsandaaleissa ja ilman takkia alkoi tulla vilu. Pihaan on parkeerannut muutama paloauto ja ilmeisesti jonkun palopomon punainen maasturi. Homma ei vaikuta kovin kontrolloidulta, edes palokunta ei selvästikään uskonut todelliseen paloon.

Parikymmentä minuuttia ja koko homma on ohi. Palellen painun vikkelästi takaisin toimistoon. Sisällä puen takin päälle ja lähden kaupungille lounaalle. Kaiken varalta.

mea : Olisko sulla hetki aikaa...

2004-03-11T07:03:00.000+02:00

Kahden päivän aikana jo ties kuinka mones: Oskarin näköinen nuori mies, vetää perässään paksua mustaa salkkua, sliipattu olemus, kansio kädessä, käsi valmiina kättelyyn, tiukka mutta ystävällinen katse nauliutuneena minuun, leveä hymy.

O: ”Olisko sulla hetki aikaa?”
M: ”No ei varsinaisesti, sanon jo ihan saman tien, että en osta mitään, säästyy meidän molempien aikaa.”
O: ”Tämä kestää vain minuutin, minä voin näyttää sinulle kuitenkin, mitä minulla olisi elämääsi helpottamaan. Meillä on tällaisia uusia liinoja, joilla voi ..."
M: ”Jos nyt et kuitenkaan. Siis ihan tosi, minä en osta nyt mitään, ensimmäisenä ehtinyt sai jo minulle myytyä liinat. Nyt on kuule hiukan huono hetki.”

Oskarin näköinen ei usko, vaan työntää käyntikorttiaan minulle.

O: ”Meillä on hyvin kilpailukykyiset hinnat, ja ergonomia on niin tärkeätä nykyisin. Teillä näkyy olevan täällä paljon uusia näyttöjä. Voinko näyttää, kuinka käteviä nämä liinat ovat”
M: ”Usko jo, minä en osta yhtään liinaa, en yhtään kansiota, en mitään. Mulla olis tässä vähän hommia, joten oli oikein ystävällistä käydä, mutta tosiaan…”
O: ”Kuule, voisinko mä soittaa sulle sitten, kun sulla on parempi hetki, saisinko mä sun yhteystiedot?”
M: ”Tämä saattaa tulla nyt sulle yllätyksenä, mutta minä en tosiaankaan aio ostaa sulta yhtään mitään, en nyt, enkä myöhemmin.”

Oskari repii jo auki liinapussia ja on pyyhkimässä viikon vanhan lättynäyttöni ruutua, jonka kaksi edellistä Oskaria on samana päivänä jo pyyhkinyt..

O: ”Nämä on kuule niin käteviä, ensin pyyhit tällä ja sitten kuivaat tällä toisella. Näin. Katso kuinka likainen se oli.”

Oskari ei ole uskoa silmiään, kun hänen liinansa on edelleen puhdas. Ja pyyhkii uudelleen.

O: ”Nämä ovat niin käteviä, näillä voi…”
M: ”Mitä osaa lauseistani et ymmärtänyt? ”
O: ”Näillä voit pyyhkiä myös silmälasisi ja …”
M: ”Kuule hei, soitellaan, jooko. Mun täytyy nyt mennä.”

Poistun huoneesta vessaan, jossa puren huuleni verille, potkin pönttöä ja huudan ääneti hetken. Palatessani näen, kuinka musta laukku kääntyi kulman taakse ja menen huojentuneena takaisin pöytäni ääreen.

O2:”Olisko sulla hetki aikaa, tämä kestää vain minuutin…”

Eiiiih!

benrope : Istunnolla

2004-03-09T08:02:00.000+02:00

Arkkitehdit ovat luonteeltaan sadistista ja perverssiä porukkaa. Mitään muuta selitystä en keksi toimistojen vessojen sijainnille. Mukavuuslaitoksen kuuluisi olla mahdollisimman syrjäisessä nurkassa ja erittäin hyvin äänieristetty. Yritä siinä sitten päristellä vapautuneesti IDO 59:ssä istuen, kun oven takana joku toinen neuvottelee asiakkaan kanssa. Koska kuulet, mitä oven takana keskustellaan, se tarkoittaa myös sitä, että oven toisella puolen kuullaan jokainen molskahdus ja trööttäys, jota istunnollasi aiheutat. Tarkkakorvainen pystyy jopa laskemaan vessapaperin kulutuksesi. Vähemmästäkin ujolle ummetus iskee.

Kun tunget itsesi vessaan, juuri sinun tuurillasi edellisen vierailijan ruokavalio on ollut vatsalle sopimaton ja pystyt sen pikantin tuoksun lisäksi myös näkemään emalin pinnasta, vaikka terävä paksu lemu silmiäsi kirveleekin. WC-harja on joillekin täysin tuntematon keksintö, pönttö on kuin puluparven jäljiltä. Muutaman kerran olen eksynyt huussiin kiireisen tai hajamielisen hemmon jäljiltä. Ei ole mitenkään ruokahalua herättävää sulkeutua rakon tyhjennykseen, kun edellinen vierailija on ollut niin ylpeä tuotoksistaan, ettei ole raatsinut vetää niitä alas viemäriverkostoon.

Niin. Tämä kaikki tuli mieleen, kun jouduin taas saman ongelman eteen, josta joskus aikaisemminkin kirjoitin. Sama juttu päti eilenkin.

"Paniikinomainen tilanne. Suoritin duunipaikan vessassa helpottavaa täysistuntoa. Ankara pinnistys, molskahdus. Ja sitten pois. Painan nupista sitä isompaa puolta, floosshhh. Se kelluu. Vesisäiliö täyttyy tuskastuttavan hitaasti. Sekunnit tuntuvat tunneilta. Ahdistaa. Uusi yritys. Fllooossshh. Se kelluu. Edelleen. Voi paska! Täyty jo. Fllooossh! Kelluu. Nyt otan wc-harjan avuksi. Työnnän pytonia valmiiksi alaspäin ja flloosssh! Jesh! Sinne meni! Ruokavalion tarkkailu lienee paikallaan. Lisää kuituja."

mea : Eläkeläiset

2004-03-05T07:16:00.000+02:00

Nuori harjoittelija pistää päänsä sisään ovenraosta ja sanoo, että tuolla varmaan kaivataan sua. Harmistuneena keskeytyksestä lasken työt käsistäni ja päästäni, sipaisen hiuksia peilin edessä, oikaisen vaatteita ja lähden katsomaan, kuka kysyy. Ajatukset harhailevat vielä lievässä harmistuksessa, kun katse tavoittelee salin puolelle. Kuka siellä nyt on. Kolme miestä, tuulipuvut päällä, lippalakit kädessä seisoo pienessä piirissä, kukin katsellen eri suuntiin hämmästyneenä, kunnioittavasti vaieten. Tunnistan jo kaukaa entisen esimieheni ja hänen kaksi kollegaansa, kaikki eläkkeellä nykyisin, töissä ollessaan isoja pomoja. Asettelin virkahymyä kasvoilleni lähestyessäni heitä. Entinen esimieheni levitti kätensä ja syleili minua kuin vanhaa ystävää, vaikka hänen töissä ollessaan olin vain yksi alainen hänen enkelikuorossaan. Itsekseni naurahtaen muistin hänen kutsuneen minua ja muutamaa muuta enkeleikseen, niin kuin Charlien enkeleitä. Hän painoi minut isoa vatsaansa vasten ja rutisti. Vieraammat kättelivät. Olivat tulleet katsastamaan päivälenkillään uusia tilojamme, kaksi heistä oli aikoinaan käynnistänyt rakennusprojektin.

Tuntui omituiselta seistä siinä heidän vierellään; vasta hetki sitten olin tuntenut suurta kunnioitusta, arastellen puhutellut ja jännittänyt heidän kohtaamistaan. Korkeintaan hiukan harmistuneena ylipinnistänyt esityksiäni ja muiden mukana arvostellut heidän päätöksiään. Olivathan he isoja johtajia. Nyt katselin heitä kuin keitä tahansa eläkeläisiä: hiukan säälien kadotettua auktoriteettia, tuntien itseni aikuisemmaksi, jopa tasavertaiseksi. Poislähtiessään vielä halasi, ja tunsin eilisen pitkän lounaan tuoksun, ja kuuluihan se äänestäkin. Nostalginen ailahdus hipaisi minua.

Kotimatkalla olin näkevinäni heidät Konttorin ikkunapöydässä. Ehkä he muistelivat suuruutensa päiviä. Arvokkaasti uudessa olossaan: he ja Konttori.

mea : SIL KO LÄHTE UUT ALKKU KOHRE

2004-03-03T08:59:00.000+02:00

Ota käpy pois kenkäst
kaar vesi pois saappaast
nost ämpär silmiltäs
jua kuppis tyhjäks.

Ol ilone
ol valone
ol pulune

Älä lait kät sirkkeli
älä purot kirvest kintuil
älä unhota kotti avamei
älä karota annetui syrämei.

Viä roskapussi mennesäs.

- Heli Laaksonen

benrope : Haalareissa.

2004-03-01T12:44:00.000+02:00

Konttorin ruokalaan oli ilmestynyt murkinoimaan oikeita duunareita haalareissaan. Rakennustyömiehet erottuivat särmiviidakossa hiirtä heiluttelevista insinörteistä kuin multaperuna pestystä porkkanasta. Pöytääni istui mestari ja kaksi oppipoikaa. Pojat tuskin olivat vielä siinä iässä, että pitkäripaisesta olisi herunut mitään edes isobroidin henkkarein.

Toisella puolellani istui kasa insinörttejä. Yllättäen sieltä suunnasta kuului paljon enemmän kiroilua, manausta. Turhaan mainittiin niin Jumala, Saatana kuin ulkosynnyttimetkin eri variaatioilla. Selvästi kavereilla oli pukannut pikkaisen suurempaa probleemaa päälle aikataulujen kustessa ja asiakkaan huohottaessa niskaan. Vitutusta leijui ilmassa.

Haalaripuolella oli yksinpuhelu. Pizzanaamaiset oppipojat kuuntelivat vaiti, kun eläkeikää lähestyvä veteraani kertoi legendaa vanhoista hyvistä ajoista ja muisti jokaisen luunmurtumansa, ja kuinka ennen vanhaa dokattiin ja tiputtiin kännissä. Mestarin suu kävi koko ajan, juttua olisi riittänyt vaikka loppupäiväksi. Siinä sivussa mies oli ehtinyt ahmia jättiannoksensa karaistuneeseen mahalaukkuunsa, vaikka pojilla oli homma vasta puolivälissä. Sankariduunari lähti hakemaan itselleen ja pojille kahvia. Miehen lähdettyä jonottamaan kahvia heebot avasivat ensi kertaa "sanaisen" arkkunsa.

- No mitä sä tykkäsit tosta?
- Äijä puhuu paskaa. Vitut sille mitään oo tapahtunu.

Vuoropuhelu oli ohi. Vanhempi Duunari saapui kahvien kanssa naljaillen poikasten tavasta laittaa maitoa ja sokeria kahviin.
Minä lähdin hakemaan kahvia. Yksi pala sokeria. Ei maitoa.

Laura : Barrikadeille sieltä!

2004-02-25T09:05:00.000+02:00

Opiskelijat, me yhteiskunnan vapaamatkustajat. Nostamme kuukausittaista, melkein työttömyyskorvauksiin asti kohoavaa ihan ilmaista rahaa valtion kassasta – tekemättä juuri mitään. Mitä opiskelu nyt muka on – käydään vähän ”koulua”, istutaan kahviossa, pelataan tietokonepasianssia huippuvarustelluissa mikroluokissa ja valitetaan. Moititaan rahan puutetta – jeezuz, menkää töihin! Tai eläkää velaksi, halpaa lainaahan tyrkytetään kuin manulle ilmaista lounasta!

Tuhlataan aikaa ja veromarkkoja hankkien sieltä sun täältä niitä työnantajien kipeästi toivomia kokemuksia: luottamustoimia, ulkomailla oleskelua, työkokemusta, monialaisuutta, näkemyksiä, taitoa toimia ihmisten kanssa. Toiset pyöräyttävät valtionpäämiehen käskystä liudan tenavia hankaloittamaan gradun tai päättötyön aikaansaamista.

Niinpä niin.

Moniko teistä tiesi peruskoulun tai lukion jälkeen täsmälleen, mitä haluaa elämältä? Minä en tiennyt. Koska minun opinto-oikeuteni ei ole rajattu, olen voinut miettiä matkan varrella, käydä töissä, tehdä epäonnistuneita tai sinänsä kannattamattomiakin valintoja tuhoamatta loppuelämääni. En valmistu tutkinnolleni mitoitetussa viidessä vuodessa, ja kiitollinen kyynel silmässä nostan kyllä viimeisenkin opintotukisenttini.

Kiitollisena siitäkin vähästä, mitä nyt saan: verotettu nelisatanen kuussa lämmittää opiskelijan mieltä tällä hetkellä 55 kertaa. Jos suunnitteilla olevat uudistukset menevät läpi, tukea saa 50:lle kuukaudelle, ja aikaa opiskella – anteeksi, putkahtaa broilerina etukäteen suunnitellusta putkesta – on seitsemän lukuvuotta.

Huomatkaa, että meillä nykyisillä opiskelijoilla, jotka nyt vaahtoamme asiasta, ei suinkaan ole oma lehmä ojassa. Me kyllä saamme opiskella vanhoilla ehdoilla loppuun asti. Jos olet lukiolainen, peruskoululainen tai muuten suunnittelemassa opiskelujen aloittamista, tai jos sinulla on lapsia, tai aiot hankkia niitä, ja toivoisit heille järkevämpää tulevaisuutta opintiellä, huomaa, että kiihkoilemme sinun hyväksesi.

Jos alkoi ottaa pattiin, allekirjoita adressi.

Lisätietoa Suomen ylioppilaskuntien liiton tiedotussivulta.

mea : Kilpaileva yritys

2004-02-23T06:35:00.000+02:00

Eve Smith Skullason oli meillä tsupparina ja autteli samalla kopioinnissa. Vähän se oli itseään täynnä ja uhoili kopiokoneella notkuessaan, että näyttää vielä närhen nippelit ja tekee jotain todella omaperäistä. Hmmm. Skullasonilla on konttoreitakin enemmän kuin meillä ja siellä näyttäisi olevan värikkäämpää sakkiakin, joten en ihmettele hänen poistumistaan tylsästä seurastamme. Saapa nähdä, kuinka meidän nyt käy.

Ja seuraavaksi meidän pojat tietenkin haluavat tarkastusmatkalle sivukonttoreihin, ehkä jopa vaihtavat firmaa.

benrope : Oi niitä aikoja

2004-02-20T08:16:00.000+02:00

Kyllä elämä aikoinaan nuorena kesätyöläisenä Valtion Konttorilla oli helppoa. Eteen tosin rahdattiin ne kaikkein tylsimmät duunit, joihin kukaan vakituinen ei olisi suostunut koskemaan pitkällä tikullakaan. Vaan nuoruuden huumassa me junnut emme tajunneet olla asiasta katkeria, ryynäsimme aina urakan vauhdilla läpi, jolloin jäi luppoaikaa mielekkäämpään ajankuluun, kuten esimerkiksi raivoisiin sotiin kumirinkuloiden kanssa.

Mukava harrastus oli myös kisata hyvin rullaavilla konttorituoleilla aika-ajoja neukkarin pöydän ympäri, siinäkin lajissa ehti kehittyä varsin näpsäksi rullaajaksi. Taito, josta edelleen on hyötyä työelämässä. Konttorin pimeimmässä varastossa oli museoituna vanhanaikainen veivattava laskin. Laskimen pohjaan oli kaiverrettuna kunniataulukko henkilöistä, jotka olivat veivanneet sillä kaikkein siisteimmät lukemat. 60-luvulla on ollut varsinaisia superranteita, itse en päässyt edes lähelle niitä legendaarisia lukemia.

Oi niitä aikoja. Nyt seurataan kvartaaliraportteja ja Pertti toteaa pojalla olevan taas korvatulehduksen. Juuri kun pitäisi lähteä Leville.

mea : Tontin laidalta

2004-02-18T06:57:00.000+02:00

Työpaikkan muutto tontin keskeltä laitaosaan on sujunut ilman suurempia vaurioita. Pieniä ovat muuttotappiot; kahvipaketti varastettu, yksi muuttolaatikko hävinnyt, pöydät naarmuuntuneet ja kukat kuolleet shokkiin. Onneksi vain kukat. Yleinen sekasorto vaikeuttaa normaaliin päivärytmiin palaamista, mutta se ei vielä ole onneksi ajankohtaista. Mutta nyt jo ajatteluttaa, että kuinka sitä osaa oikein ollakaan, kun pitää verkkarit vaihtaa virkavetimiin, tulla ja lähteä virka-aikaan, vastata puhelimiin ja olla vähemmän hajalla, enemmän ehjä. Palata töihin tältä ikuiselta kahvitauolta.

Uusi kotomme on tontin takalaidalla. Tulee tänne tiekin, talo on se tien viimeinen. Nimikilpailun toistaiseksi paras ehdotus on mielestäni "Helvetin kaukana". Ilman autoa liikkuvat duunarit tulevat oikopolkua, joka muuton alussa oli vain rivi harvakseltaan astuttuja kengänjälikä. Nyt jo kaksikaistainen kinttupolku. Niksautin nilkkani ohituskaistan puutteessa vastaan tulijaa väistäessä. Nyt nilkka on pirun kipeä. Kipeä ja jäykkä. Kuin tämä kirjoitus.

Tällaiseksi tulee, kun on syrjäytetty tontin perälle.

mea : Keep on smiling!

2004-02-16T08:36:00.000+02:00

Masentunut? Stressaantunut? Ja pomokin painaa päälle ja sen naamakin näyttää tänään erityisen vastenmieliseltä. Ei jaksa naurattaa? Ja tämäkin vielä, kahvi on taas sitä halvempaa laatua.

Vaikeuksien keskelläkin me täällä Ikuisessa toimistossa tunnemme vastuumme yleisen hilpeän ilmeen ylläpitämisessä työpaikoilla, vaikka mekään ei aina jakseta. Olemme siksi kehitelleet kahvitauolla apuvälineen, jolla hämäämme pomoa ja asiaksta pahan päivän sattuessa. Päätimme antaa ohjeet muidenkin käyttöön: ole hyvä.

Kuka tänään on vieny mun klemmarit...

benrope : Kahvianalyysi

2004-02-13T08:24:00.000+02:00

Firman taloudellisen tilanteen työläistason ihminen huomaa helposti keittiökaapin sisälmyksistä. Huonoina aikoina kaapista kurkkii yksinäisenä halvin mahdollinen Hyvä Ostos-kahvi, sokerit ja suodatinpussit, nurkassa ehkä vielä superhalpoja teepusseja. Ei muuta. Hieman parempina hetkinä sumppi ja tee ovat jo vaihtuneet halvimmiksi mahdollisiksi merkkituotteiksi, ehkä joku Pirkka-keksipakettikin on eksynyt joukkoon. Tulevaisuuteen voi katsoa valoisin mielin, kun kahviksi on ostettu Presidenttiä, teevalikoima on laaja ja kekseissä on mistä valita. Jos firmassa on oma kahvimylly, suuruudenhulluus on iskenyt ja yrityksen osakkeet kannattaa myydä pois.

Meidän firmassa juodaan tällä hetkellä...

mea : Bongari

2004-02-09T08:45:00.000+02:00

Jokaisella työpaikallahan niitä on nähty. Niiden esiintymistiheys on suurimmillaan vuoden vaihteessa ja pienimmillään kesälomien jälkeen. Naaraspuoliset tunnistaa ulkonäön kohentumisesta, punaisista poskista, huolellisesti korjatusta huulipunasuusta ja silmien kirkkaudesta. Urospuoliset tunnistaa rohkeammista solmioista, huolellisen huolettomasta pukeutumisesta, joka poikkeaa yksilön aiemmasta ulkoasusta, lisäksi urospuolisen ympärillä leijailee tavallista kattavampi partavesipilvi.

Molempia tapaa usein liikkeellä heille epätyypillisissä paikoissa; väärillä käytävillä, hyllyjen välissä, yleensäkin vääriin aikoihin väärissä paikoissa ja tavattaessa ovat kasvoiltaan punaisia. Onnellinen hymy ja jotenkin epämääräisen hämillinen ilme ovat usein myös tunnusmerkkejä. Kyseiset yksilöt tulevat mielellään töihin, tekevät paljon ylitöitä ja ovat aina valmiita lähtemään koulutuksiin ja seminaareihin.

Rakkaus on ikuista, vain kohteet vaihtelevat.

benrope : Tulokas

2004-02-06T08:04:00.000+02:00

Duuniimme tuli uusi työntekijä. Nuori nainen oli viettänyt aamulla peilin edessä aikaa selvästi normaalia enemmän. Meikki oli hartaudella tehty; freesi, ei liian maalattu. Vaatekomeron edessä oli varmasti myös vietetty tovi aikaa, pitää olla huoliteltu, vaan ei turhan virallinen. Housut vai hame? Housut. Haastattelussa oli niin paljon muutakin mietittävää, että hän ei ollut ehtinyt tsekata firman pukeutumisetikettiä. No, tumma on aina varma valinta.

Tulokas saapui toimistoon tietenkin minuutilleen oikeaan aikaan, ensimmäisenä duunipäivänä ei auta myöhästyä. Ainoat tunnistettavat kasvot olivat häntä haastatelleet olleet pomot. Aamukahvilla nainen esiteltiin muille duunareille, minuutissa kättelemään tuli varmaan tusina uutta väsynyttä naamaa. Kättelijöistä kolmasosa unohti tulokkaan nimen välittömästi, kolmasosa katsoi tisseihin, loput ehkä muistivat nimen vielä lounaalla. Nainen yritti muistaa mahdollisimman monta, heti kahvin jälkeen kiirehti kirjoittamaan kaikki muistamansa nimet ylös. Ne hän muisti, jotka olivat tervehtineet daisareita. Olisi sittenkin pitänyt valita se löysempi pusero.

Lounaalla tulokas oli aivan pihalla keskusteluista, mutta yritti silti hymyillä mukana. Sisäpiirin vitsit eivät auenneet, asiakkaat kuulostivat kaskuissa aika pelottavilta tapauksilta. Omaa juttua hän ei uskaltanut aloittaa, eihän noista tiedä mitä ne siitä tykkäisivät.

Iltapäivällä noviisia harmitti, ettei tupakoinut. Röökihuoneessa tunnetusti kerrotaan parhaat juorut, ja siellä porukkaan olisi pääsyt kaikkein nopeimmin sisään. Loppupäivä kului kuivan asiallisessa rutiinien opettelussa, jotka tulokas kirjoitti visusti talteen vihkoonsa. Päivän päätteeksi kymmenkunta sivua oli tuherrettu täyteen muistiinpanoja. Puoliakaan hän ei ehtinyt kynäillä muistiin.

Päivän päättyessä nainen oli unohtanut suurimman osan kerrotusta, ja epäili duunivalintaansa. Loppuviikosta hän päätti pukeutua löysään paitaan ja kireisiin farkkuihin. Loppuisi ainakin tissien tuijottelu.

mea : Uusi järjestys

2004-02-05T08:09:00.000+02:00

Työhuoneeni on nyt muuttanut: en löydä mitään, mutta muistan, missä ne olivat vanhassa huoneessa. Itse asiassa muistan, missä mitäkin joutavanpäiväistä olen missäkin työpaikassa ja missäkin laatikossa säilyttänyt.

Jos nyt tarvitsisin korvatulppia, muistaisin, missä ne olivat. Tai tyhjiä hajuvesipulloja. Tai vuoden 1997 verokorttia.

Täällä on niin hienoa, että vanha kahvimukikin piti pestä.

mea : Mitään keleen pellejä olla...

2004-02-02T06:21:00.000+02:00

Joku valitti, että me ei olla enää täällä kahvitauossa hauskoja.

Hauskoja? Eihän me koskaan ole oltu hauskoja. Kukaan ei tunnusta, eikä me sitä paitsi ole voitukaan olla, kun me ei olla hauskoja. Eikä osattaisikaan, vaikka yritetttäisiin. Eikä sitä paitsi täällä tapahtu mitään hauskaa. Vai pitäiskö kirjoittajien ruveta säveltämään päästään näitä tarinoita, sekö sitten olisi hauskaa, mitä?

Ja miten niin meidän yleensäkään pitäisi olla hauskoja: töitähän täällä tehdään ja juodaan sitä ikuista saakelin pahaa kahvia. Ei juuri naurata. Näyttäkää meillekin se ihminen, jolla on hauskaa töissä. Ja luetaan sakilla sitten sen blogia.

Menkää muualle, täällä ei ole mitään hauskaa.

Laura : Positiivisia värähtelyjä

2004-01-30T06:31:00.000+02:00

Todettakoon, ettei kahvitauolla tarvitse aina vain parantaa maailmaa vaan maailma parantuu joskus itsestäänkin. Kauan odotettu ”Tupakointi kielletty” –kyltti ilmaantui viimein työpaikan ulko-oven edustalle. Paikalla on suojaisa, katettu nurkkaus, joka houkuttelee työsandaaleissa ja sisävaatteissaan värjötteleviä röökaajia enemmän kuin kahdenkymmenen metrin päässä oleva suojaton tupakointipaikka, jonne viime syksynä rakennettiin kissankokoisin kirjaimin paikan tarkoitusta ilmentävä kyltti ja jopa portaat metrin korkuista mäkeä ylös.

Minun puolestani saavat venyttää rauhassa ruokataukoaan, mutta oven edustalla heidän sitä tehdessään ilmastointikoneisto imaisee kaiken savun portaikkoon, jota muiden muassa minä joudun työkseni ravaamaan ylös alas. Tullen siten oikein tehokkaasti hengittäneeksi filtteröimätöntä savua.

Kyltin vaikutukset ovat olleet kiitettävät, ja ilmanlaatu parantunut sata prosenttia. Tosin savuttelijat suhtautuvat edelleenkin ylenkatseella heille osoitettuun tupakointipaikkaan, ja ovat hävinneet näkyvistä tyyten. Ehkä takaovella on houkuttelevampi, suojaisa soppi, jossa ei vielä ole kieltokylttiä.

mea : Pientä marinaa

2004-01-29T08:19:00.000+02:00

Mikähän siinäkin on, että kun olet pieni ja nainen ja epäseksikkäässä ammatissa, ei oteta tosissaan. Vaikka kuinka olet oman alasi jonkin asteinen, mutta kuitenkin ainoa asiantuntija yhteisössäsi, ohitetaan sinut mennen tullen ja palatessa. Jos samaa duunia hoitaisi mies, niin jo vain olisi joka työryhmässä asiantuntijana, kysytttäisiin mielipidettä asiaan jos toiseenkin ja saisi tuo mies sanansa kuuluviin ja asioille tehtäisiinkin jotain.

Kun olet parikin vuotta yrittänyt saada koko helvatan yhteisöä vääjäämättä kohtaavaa katastrofia herrojen tietoon ja asiaa hoidettavaksi ja kohdannut vain kulmien kohottelua ja hymähtelyä, niin asian sitten kaatuessa niskaan et tiedä itkeäkökö vaiko nauraa. *kele, kaatukoon.

Joskus on niin humalattoman raskasta olla oikeassa.

benrope : Pala muovia

2004-01-27T08:23:00.000+02:00

Hajamielinen duunari koomassaan unohti heti viikon aluksi sen työpaikastaan saamansa hassun muovinpalan, jolla isoveli valvoo, kotiin. Sehän tarkoittaa nykyään sitä, että aulaa pidemmälle ei ole asiaa. Hissi ei kulje mihinkään ilman sitä, ovet ei aukene.

Yritin muistella kenen autoja oli parkkipaikalla, ei juuri kenenkään. Kaikki jossain kilometrikorvauksia tienaamassa. Juuri nyt tuntui siltä, että olisi pitänyt laittaa useammankin duunikaverin puhelinnumero kännärin muistiin, tai edes firman keskuksen. Lopulta saan yhden tyypin vastaamaan luuriin, ja armollisesti päästämään minut ahkeroimaan.

Keskipäivällä alkaa nälkä kurnia, mutta minkäs teet. Ei voi syödä ilman sitä muovirämmälettä. Muualle ei yksin viitsi lähteä lounaalle, koska toimistoon takaisin pääseminen olisi taas valtavan operaation takana. Kun ei ole sitä läpyskää.

Illalla olisi vielä duunia tekemättä, mutta ei auta, pakko lähteä kotiin samaan aikaan kuin muut. Pois kun ei pääse ilman muovipalaa. Voi olla, että palkkakuitissa minut tulkitaan päivän poissaolleeksi, kun en ole piipauttanut muovia. Isoveli pystyy kontrolloimaan täysin elämääni. Palalla muovia. Ahdistaa.

mea : Todellinen syy

2004-01-26T06:49:00.000+02:00

Olen odotellut, että lopullinen syyllinen nykyiseen sähköpostitulvaan paljastuu, mutta koska kukaan ei tunnu sinne päin katsovan, katson velvollisuudekseni vinkata, että ei syy ole roskapostissa eikä viruksissa. Syyt istuvat jokaisen toimitalon kulmahuoneissa, kuntien ja valtioiden hallintosiivissä, jotka majoittavat näitä ryökäleita ja vastuun pakoilijoita.

Syyllisiä ovat nämä johtajat ja kiireiset päättäjät, jotka eivät ymmärrä, että e-mailissa ei ole pakko pidättäytä yhteen asiaan kerrallan. Niinpä sihteerien, alamaisten ja muiden vähäväkisten on ollut pakko ruveta lähettämään jokaista erillistä kysymystä tai liitettä varten erillinen sähköposti, sillä johtoporras lukee (jos yleensäkään lukee) vain ensimmäisen rivin, korkeintaan ensimmäisen kappaleen, jos alaisolio on osannut ovelasti laatia postinsa.

Onneksi tilannetta helpottaa jonkin verran se, että herrat eivät vastaa posteihin.

Laura : Runoja duunareille

2004-01-23T07:01:00.000+02:00

Jyrkkänä tuuli ylitse viistää
vasta riisuttujen lehmusten,
tehtaanpiippujen tummat nauhat lyövät
ja iskuista ilmaraippojen

julisteenrepaleet lepattavat,
kolkko on kumina raitiokiskojen
ja asemalle rientävät konttorirotat
katsovat kylmissään yli idän kattojen

tuumien kukin yksin: ”Taas tulee talvi!
Kunpa työpaikka säilyisi kevääseen!”
Ja valjusti, vilun lävistäessä
sisuskalut kuin jäiseen keihääseen

käy mielessä vuokra, kuukausiliput,
hiilet, mitä taas puuttuu piian palkasta,
ja kengät, koulumaksut ja seuraava erä
Dragen parivuoteen osamaksusta.

Kas jos me huoleti kesän päivät
Astarten lehdoissa huorasimme,
nyt katuvina, kun käy kylmä tuuli,
oikean herramme edessä polvistumme:

Kaiken herran, rahanjumalan,
joka verta, kättä, päätä vallitsee,
joka antaa katon tuulensuojaksi
ja annettuaan taas pois tempaisee,

joka kademielin vahtii, valvoo vaanii
mitä teemme, mietimme ja uneksimme,
joka meille sanat valitsee ja vaatteet
ja laatii kartat meidän päiviemme.

Joka hyytää vihamme ja toivon suistaa
ja elämämme pilkkahintaan ostaa
ja riemuksensa kaiken uskon murtaa
ja sisun sammuttaa ja ilon kostaa,

joka kahleisiin lyö runoilijan neron,
työmiehen voiman, kyvyt sotilaan,
ja sileän kilven tarkkaan asettaa
rakkaimmat erottamaan toisistaan.

George Orwell
kirjassa Eläköön tuonenkielo

Laura : Epävarmuus kalvaa

2004-01-22T12:59:00.000+02:00

Mikäpä olisi kauempana ihmisen mielestä kuin kesä viidentoista asteen pakkasella.

Opiskelija ja opiskeleva pätkätyöläinen kuitenkin raahustavat synkkinä halki toivottomien, hiekoittamattomien katukanjonien touko-kesä-heinä-elo -kuut mielessään. Epävarmuus kalvaa. Saadaanko ensi kesänä suolaa opintotuen päälle vai kyhjötetäänkö lukusalissa kesätuen toivossa, muuttuen hitaasti kelmeiksi kuin kalmot?

On kuitenkin vasta tammikuu ja suosituimmat mahdolliset työnantajat repivät hiuksiaan toiveikkaiden soittojen ja sähköpostien tykistökeskityksessä.

”En kuule ole mitenkään ehtinyt vielä miettiä asiaa. Palaapa asiaan joskus pääsiäisen jälkeen.”

Huokaisten suljetaan luurit ja tietokoneet. Ellei ota yhteyttä tarpeeksi aikaisin, joku toinen nappaa työpaikan nenän edestä, mutta liian aikaisin häiriköimällä saadaan potentiaalinen pomo ärsyyntymään. Jos työnantaja sittenkin alkaa miettiä asiaa jo hiihtoloman jälkeen? Kuinka moneen paikkaan täytyykään hakea, että kun ”pääsiäisen jälkeen” paikat ovat jaossa, edes jokin niistä lohkeaa?

mea : Työmoraalista osa II

2004-01-21T06:50:00.000+02:00

Aikaisemmin hämmästelin, miksei hankintatoimistoon lähettämiini 5 sähköpostiin reagoitu. Postit olin lähettänyt Outlookissa valmiina olevaan hankintatoimiston osoitteeseen. Koska sen tavaran nyt sattumalta tosiaan tarvitsin, tartuin vihdoin puhelimeen tiedustellakseni, missä mennään.

"Terve, Mea tässä, olen lähettänyt teille 5 sähköpostia tästä yhdestä tilauksesta, ja koska sillä alkoi olla kiire jo 3 viikkoa sitten, niin soittelen tässä, että mikä siinä mättelee?"
- "Niin tuota, mistähän sähköpostista sä nyt puhut. Siis kelle olet lähettänyt, mä en ainakaan ole mitään saanu?"
"Siihen teidän yhteiseen tilausosoitteeseen tietenkin. Mihin muualle, enhän mä edes tiedä, minkä nimisiä heeboja teillä siellä on, joten hyvää palvelua tuo, että on yhteinen osoite."
- "Yhteiseen osoitteeseen? Niinku mihin? Ei meillä mitään semmosta ole."
"No onhan teillä. Outlookissa, katso itse. Ollut jo vaikka kuinka kauan, sinnehän kaikki teidän tilaukset menee."
- "No ei ole meillä kyllä mitään tietoa tollasesta osoitteesta. Ei sitä kukaan lue, kun ei kukaan siitä mitään tiedäkään. Voisiksä lähettää sen tilaukses sisäpostissa?"
"Hetkinen, siis kukaan ei ole koskaan lukenut tilauksia postista, jonne ne virallista tietä lähetetään. Eikö yhtään huolestuta, että kuinka paljon siellä mahtaa olla tärkeitä hoitamattomia asioita."
-"No ei kuulu mulle, eihän niitä mulle o lähetetty. Jos sulla on kiire, niin lähetä sisäpostissa."
"Olisko mitään järkeä pyytää poistamaan sellainen sähköpostiosoite, jota kukaan ei lue ja jonne kuitenkin tilaukset lähetetään. "
-"No ei kuulu mulle. Olisko sulla jotain tärkeetä?"
"No oli. Unohda koko juttu, hoidan sen itse. Mutta teinä kuitenkin tarkistaisin, mitä muut olisivat halunneet tilata."

Herää kysymys, että onko kaikki pyydetty tarpeellista ollutkaan, jos muutamaan vuoteen kukaan ei ole huomannut jääneensä ilman pyytämäänsä tavaraa. Toisaalta, olisikohan tiedonkulussa jotain viilattavaa. Kolmaalta, josko tämä onkin ovela tapa säästää materiaalikuluissa.

Janne : ATK-tuki Took My Baby Away

2004-01-19T14:42:00.000+02:00

- No moi Janne täällä.
- Terve terve.
- Hei kuule milloinka sä tulet hoitamaan tämän mun koneen kondikseen?
- Mikäs siinä on vikana?
- No, suoraan sanottuna sen suurin vika on Microsoft Windows XP, mutta olisi kiva saada se edes päästämään ääntä itsestään ja tuottamaan PDF:ää Acrobatilla.
- Joo. Tota noin. Mä voisi ottaa sen tänne ylös ehkä ensi viikolla ...
- Ensi viikolla? Hei c'mon! Mä olen odottanut nyt kohta kaksi kuukautta, kun teidän piti tulla hoitamaan tää kuntoon tässä mun työpisteessä "ensi viikolla".
- Meillä on ollut nyt tässä vähän kiireitä.
- Joo. Mä ymmärrän erittäin hyvin, että nää Valtion palkkausysteemit ei anna mahdollisuuksia mihinkään laajamittaiseen ATK-tukeen, mutta on tää nyt vähän liikaa, että mä joudun vastaamaan tämän organisaation äänitiedostojen tuottamisesta ja ylläpitämisestä koneella, joka ei suostu päästämään pihaustakaan kaiuttimista taikka kuulokkeista.
- Toi juttu on nyt päässyt vähän unohtumaan.
- No, voi vittu! Mihin sulla nyt sitten on mennyt nää kaksi kuukautta?
- Voi kuule, kun mä joudun juoksemaan kaiken maailman omituisten ongelmien perässä paikasta A paikkaan B. Milloin on CD-asema kadoksissa, kun ei tiedetä sen olevan siinä tornissa eikä näytössä. Tai sitten muka selain on poistunut koneelta, kun ei osata palauttaa pikakuvakkeita työpöydälle, josta ne deletoitu.
- Joo. OK. Sorry. Kyllä mullakin aina välillä nuppi tutisee täällä.
- Mä tulen huomenna viemään sen sun koneen. Saat sen maanantaina viimeistään työpöydällesi takaisin.
- Onks toi lupaus? Viimeksi mun kone oli poissa vain vaivaiset kuusi viikkoa.
- Joo joo. Ei siinä tarvii kun asentaa se Windows uudestaan ja ohjelmat. Pikkujuttu.
- OK

Maanantaina sähköpostissa oli ilmoitus, että ATK-tuki (yksi henkilö) on sairaslomalla ja palaa sitten joskus. Ja kone on siellä "ylhäällä". Kerrankin kun olisi ihan oikeasti voinut vaikka tehdä vähän töitä.

mea : Asiakas on aina oikeassa

2004-01-15T07:04:00.000+02:00

Rrriiing (tai eihän ne puhelimet enää noin soi, mutta en nyt osaa kirjoittaa, miten ne soi). Puhelin siis soi.
"Omoinfossa hyvää päivää, Mea puhelimessa, kuinka voin auttaa."
- "Täällä on viisaustieteilijä Puukkonen, päivää. Sitä minä tässä soittelen, että kun ei tuo netissä oleva juttu aukea, vaikka mä laitan siihen ton salasanan."
"Hetkinen, katson tässä samalla, noin, siis, että mikähän tässä nyt on se ongelma."
- "Niin, kun se ei aukea ja vaikka mä kuinka laitan siihen sen salasanan, niin se sanoo, että ei teillä ole tilausta."
"Anteeksi nyt, mutta kun ei tämä tosiaan tarvitse salasanaa, eikä sitä siis kyselekään. Sinne vaan, ihan sukkana."
- "Joo, mut kun mä yritän, niin se sanoo, että "giiv tö päsvoord" ja mä annan ja se sanoo, että "joor subskipsön is ekspaiööd".
"Noh, siis tähänhän ei ole olemassa salasanaa, jos olisi, niin se lukisi tässä listassa. Mutta koska ei ole, niin tästä linkistä klikkaamalla vaan sisälle ja siinä se. Että nyt en oikein ymmärrä, mistä on kysymys, ja mitä salasanaa olet siihen tarjonnut."
- "No sitä, mikä viime vuonna siinä oli. "
"Niin, siis nythän on niin, että se viimevuotinen ei enää ole mahdollista, ja nyt on käytössä vain tämä yhteys, koska se on ainoa mahdollisuus. Valitettavasti minä en saanut äänestää tässä vaalissa. Tähän on nyt tyytyminen."
- "Niin, mutta miks pitää vaihtaa, kun se entinen oli ihan hyvä."
"Niin kuin äsken sanoin, tämä on nyt ainoa mahdollisuus tästä lähtien, viimevuotinen malli lakkasi olemasta, sitä ei voinut enää tilata."
- "Niin, mutta miks? Täähän on paljon huonompi, miksei voi sitä samaa tilata."
"[Jupinaa] Niinkuin äsken sanoin, tämä on ainoa vaihtoehto, muita E-I O-L-E. Joten tilanteeseen sopeutuminen edistäisi asiaa."
- "Täähän on ihan serpeestä tämmönen päätös, kuka tän on tehnyt."
"[Jupinaa, nieleskeltyjä sadatuksia] Niin, siis tässä ei ole kysymys päätöksistä, vaan siitä, että muita ei ole olemassa, vaihtoehdot ovat tämä tai ei mitään. Tämä nyt kuitenkin on kai tyhjää parempi."
- "Jumalauta, täytyy ruveta itse tätäkin hoitamaan."
"[Jupinaa, nieleskeltyjä sadatuksia, mutistuja kerkeleitä] Niin, teepä se."

Klik....

[Äänekästä sadattelua, valikoituja kirosanoja ja puhelimen paiskomista.]

mea : Näkymätön asiakaspalvelija

2004-01-13T08:02:00.000+02:00

Takavuosina, kun kolmen hengen yksikkömme sai toisen tietokoneensa, soitti herra Isoherran sihteeri ja kyseli kautta rantain, josko meitä on nyt yksi henkilö liikaa. Terveiseni Isolle, jotka yritin tuohtumukseni keskeltä välittää, olivat jotain sellaista, että kone ei taivu yksinään eikä edes ihmisen kanssa kaikkeen siihen, mihin ihminen pystyy.

Nyt yksikössämme on 4 ihmistä ja 18 tietokonetta. Asiakas keskustelee useimmiten vain tietokoneen kanssa ja ilmeisen lujassa on ihmisen mielessä kielemme sana "tietokone" päätellen siitä lujasta uskosta koneen kaikkivoimaisuuteen. Sinnehän ne koneen sisuksiin itsellään asiat lennähtävät, tämähän lienee kaikille selvää.

Jos hyvä haltija osuu polulleni, toivoisin siinä kolmen toivomuksen joukossa muistavani toivoa kykyä antaa nasevia vastauksia heti enkä vasta kahvitauon jälkeen.

benrope : Maanantaina

2004-01-12T06:55:00.000+02:00

Maanantaiaamu, levännyt proletaari palaa rentoutuneena sorvin ääreen? Paskan marjat. Koko viikonloppu on rentouduttu perse ruvella, sillä vapaalla hauskaa on oltava vaikka hampaat lähtisi. Perjantai-ilta kuluu rattoisasti poikien kanssa saunomisen merkeissä. Vähimmäisvaatimus maineen säilyttämiseksi on mäyräkoirallinen saunakaljoiksi, sitten lähdetään jatkoille. Kapakasta palataan kotiin vasta valomerkin jälkeen.

Lauantaiaamuna on aikainen herätys. Vaimon kanssa on pakko lähteä shoppailemaan ostarille, nythän rätit ja rievut ovat edullisimmillaan. Neljän tunnin yöunien jälkeen humalatila on herätessä vielä päällä, onneksi vaimo on kuskina. Parin tunnin kiduttavan shoppailun jälkeen krapula iskee päälle. Eukko raahaa tuskaista hiestä märkää miestään pitkin ostoshelvettiä, välillä motkottaen. Miehen kaikki energia kuluu sappinesteiden nielemiseen takaisin kurkusta alas. Ei pääse edes loiventavalle.

Lauantaina iltapäivällä olo alkaa helpottua. Vaimon loihtima ateria sulaa mukavasti mahassa. Ramaisee, torkut tekisivät terää. Ei toivoa, eukon molemmat velipojat ovat tulossa illaksi kyläilemään. Molemmat tuovat tietenkin ison lekan kirkasta tuliaisiksi. Kieltäytyminen johtaisi sukujen väliseen riitaan, mutta siihen saattaa johtaa ryyppääminenkin. Miehen on tehtävä mitä miehen on tehtävä. Duunari dokaa kaksin käsin ja hermostuu yhä enemmän vaimon idioottiveljeksiin. Kahden aikaan yöllä nyrkit heilahtavat. Velipojat pääsevät voitolle. Neljän aikaan yöllä päästään ensiavusta pois, taas viisi tikkiä lisää naamassa. Onneksi oli kokovartalopuudutus.

Sunnuntaiaamu, kello yhdeksän. Viinat eivät ole vielä haihtuneet päästä, paskempi juttu. Poika pitää kuitenkin kuskata lätkätreeneihin, matkaa ei ole kuin nelisen kilometriä. Eikun tuurilla vaan sekaan, ei sheriffit näin aikaisin puhalluta. Treenien aikana on pakko käydä laatoittamassa hallin vessassa. Sisällä ei ole enää mitään, pallea yrittää puskea olematonta oksennusta ulos. Sappinesteiden maku taas suussa. Vesi valuu silmistä.

Sunnuntai, iltapäivä. Pää on edelleen hajoamispisteessä. Pari loiventavaa on ollut pakko heittää huiviin. Ehkä elämä vielä voittaa. Sitä ei kuitenkaan ole aikaa odottaa, lätkämatsi alkaa kohta, sitä on pakko mennä katsomaan. Kun on kausikortit ja kaikki. Toisella erätauolla neljännen bissen jälkeen olo alkaa normalisoitua. Matsin päättyessä kuudes tuoppi on tyhjennetty. Oikeastaan voisi lähteä ytimeen ottamaan vielä muutamat. Illalla terve järki voittaa, mies palaa kotiin jo puolilta öin.

Maanantaiaamu, levännyt proletaari palaa rentoutuneena sorvin ääreen?

Laura : Puhtaat valkeat valheet

2004-01-09T07:38:00.000+02:00

Hirveät suorituspaineet taas töissä. Niin kuin ei muutenkin olisi työkomerooni kasautunut pinoittain - vuorikaupalla - huomiota vaativia rutiinihommia, ihmiset vielä ahdistelevat puhelimellakin ensimmäisen työpäivän kiusaksi kerättyään ensin tarmoa kotona viikkotolkulla, kun Firman luukku on ollut kiinni. Soitelleet ja koetelleet, milloin ensimmäinen tulee töihin ja ottaa puhelinvastaajan pois päältä.

Ja kyselevät yleensä heti alkuun tosi vaikeita.

"Haluan myyntiartikkeli A:n. Ellei teillä ole sitä, haluan sen Firman haarakonttorista tuolta puolen Suomea. Kauanko toimitus kestää?"

Tilannehan on se, että Asiakas on puolet joululomastaan odottanut kotonaan kiihkeästi tätä tietoa. Lomaa on leimannut tietty epävarmuuden tunne. Vaimokaan ei enää kestä tätä hermoilua. Miten voisin pettää Asiakkaan hänen viimein saadessaan yhteyden tiedonlähteeseen? Miten voisin edes varovaisesti mainita, että minähän en tästä tilauspalvelusta juurikaan oikein paljon tiedä, tai no jos ihan rehellisiä ollaan, niin en kyllä tiedä mitään, ettekö hemmetti soikoon tajua soittaneenne aivan väärään paikkaan, eikö teillä ole puhelinluetteloa.

Ei, silloin lasketaan äkkiä tilauspalvelua todellisuudessa pyörittävien henkilöiden senhetkinen henkinen kuormitus, lisätään siihen jokin satunnaisotannalla poimittu ajan määre, tarjoillaan se langan päässä henkeään pidättelevälle Asiakkaalle asiaankuuluvin "mutta"- ja "riippuen"-ehtojen kera ja toivotaan että hän nielaisee hämäyksen. Parhaassa tapauksessa hän on tyytyväinen tietoon, sulkee puhelimen ja jatkaa elämäänsä. Tietoahan hän halusikin eikä tuotetta itseään. Vain pienenpieni huijaus (Kyllä minä osaan, ei tässä hätää!).

Ihmiset – Asiakkaat – haluavat kuulla rauhoittavalla äänellä lausuttuja miellyttäviä ympäripyöreyksiä, eivät totuuksia (eivätkä uusien työntekijöiden sössötystä). Tätä on asiakastyö, tätä on palveluammatti. Pala palalta myyt sielusi.

mea : Työmoraalista

2004-01-07T09:08:00.000+02:00

Taas täällä. Oikeastaan edellä oleva lause kertoo kaiken, mutta tuntisin oloni petturiksi, jos tänne asti joutuisin lukijani vaivaamaan tuon vertaisen vuoksi (lässytykset sikseen, asiaan nainen).

Hektisen työelämäni lukuisista vivahteista nostan pöydälle kammosteltavaksi nämä firmojen eri sisäisiin palveluihin erikoistuneet osastot: esimerkiksi hankintaosaston tehtävänä on hankkia tarvittavat työvälineet edullisesti ja nopeasti. Käytännössä kumpikaan ei pidä paikkaansa. Itse tilaten onnistuisi sekä että, mutta eihän se käy. Ainoa etu hankintaoastossa on se, että puhelinkaupustelijat voi tylysti tyrmätä sanomalla, että meillä on osasto ihan tätä varten, soittelepa sinne.

Se, mikä nyt varsinaisesti pisti pännimään, on, että eräs tilaukseni pitäisi täydentää, mutta koska en tiedä, kuka sen on käsitellyt, en voi käydä raivelista juuri häntä kiinni. Sähköposteihin osastolle (5 kpl) ei kukaan ole vaivautunut vastaamaan, enkä edes tiedä, onko tilaus hoidossa. Kohta rikon sääntökirjaa ja mahdollisesti joitakin asetuksia ja ainakin eettisiä periaatteita, ja tilaan sen itse suoraan.

Jos joku on nähnyt vilahduksen työmoraalista, niin ilmoittelee mulle. Se saattaa olla mun.

mea : Sana ja selitys

2003-12-30T09:27:00.000+02:00

Esimieheni ja minä olemme käyneet kaksi kehityskeskustelua; ensimmäisestä jäi mieleen se, että se oli ensimmäinen ja sain oikein kahvia. Toisessa ei sitten enää kahviteltu, vaan oli hällä jo rutiinit hallussa, oikein lomake, jonka mukaan edettiin: ruks, ruks, ruks. Okei, hyvät työpäivät vaan sulle.

Talon keihäänkärkenä (heh) on saada käytyjen kehityskeskustelujen prosentiksi suurempi luku kuin edellisenä vuonna. Ei puhettakaan, että pyrkimys olisi parantaa duunarin työpäivän laatua, siis ihan rehelllinen tavoite on vaan näyttää hienoja lukuja vuosikertomuksessa. No tavoitehan se on sekin.

Keskustelut siis käydään tavoitteen hengessä: nopeasti ja tehokkaasti. Epäilen niitä käytävän jopa pelkillä lomakkeilla esimiehen alaisparkaa edes näkemättä. Lomake intranetista, ruksit noin, mitään lisättävää: ei, "Lähetä". Varmasti yhtä tehokasta kuin kahvin ääressä käyty muka-keskustelu.

Nyt ei ole muuta ongelmaa kuin löytää se lomake intranetista.

Välipäivätyöpäivä

2003-12-29T07:47:00.000+02:00

Täytyi tulla tänne lukemaan sähköpostit. No, myönnetään, että lukeminen on turhan ponnekkaasti ilmaistu: 298 sähköpostia sitten viime tiistain. Niistä 1 oli ihan asiaakin, muut menivät sutjakkaasti roskiin. Vähän jäi vaivaamaan, mitä asiaa Napoleon Dickillä olisi ollut.

Paperiposti seuraavaksi: punaiset paperit voi heittää suorilta pois, hyvä muuten, kun jolupostit laitetaan punaislle, enpä tuonkaan merkitystä aiemmin tajunnut. Ensi vuoden kalenteri tullut: jaahas karkausvuosi, vappupäivä lauantaille, itsenäisyys vietetään maanantaina ja joulu onkin pidennetty viikonloppu. Ei siis ylimääräisiä vapaita ensi vuonna. Firman logolla varustetut kirjeet on tsekattava: hankintaoikeudet on niin selventävästi kerrottu, etten taaskaan ymmärrä ja ohjeet laskujen käsittelystä: voi hyvän tähen, ei kai kukaan luule, että tuota joku lukisi läpi. Ja kevään koulutuskalenteri: sieltä ruksaan vaikka "Tasa-arvo tahtotilaksi". Ne on siinä.

Ja ketähän täällä on töissä? Ei ketään. Ja kaikki tilastoinnit tehtävä. Saattavat olla aika eksoottista tulkintaa, mutta eipähän niitä koskaan ennenkään ole kukaan lukenut.

On se keleellistä, että vuodenvaihteessa ei kirjanpidossa ole ketään töissä ja kuitenkin pitäisi laskut saada ennen vuodenvaihdetta hoidettua. Ja tää uus sähköinen laskujen hallinta; voi hyvän tähen. Jos tätä ei kerran ole voitu kunnolla tehdä, niin olisko paljon pyydetty, jos edes joku vastais puhelimeen. No olis.

Itsekö täällä täytyy kahvitkin keittää? Onko tämä mitään tasa-arvoa? Ai niin, jo ensi helmikuussa tiedän, miten siitä tehdään tahtotila. Ehkä nyt keitän sen kahvin ihan itse.

Postivirkailija, palvelun ammattilainen.

2003-12-23T08:34:00.000+02:00

Toimistoihin paketit kannetaan konttoriin saakka, vähäinen työläinen joutuu itse vaivautumaan postiin paketin hakuun. Allekirjoittanutkin rasitteisen duunipäivänsä jälkeen paineli pakettia noutamaan. Tai oikeastaan isoa kirjettä, joka ei ollut mahtunut postiluukusta. Ensisilmäys oli lupaava, vain yksi mummo edellä konttorin ainoan virkailijan luukulla.

Tällä mummolla oli kuitenkin hyvin paljon asiaa, papereita ja paketteja. Virkailijatäti tympääntyneenä mummoa kuunteli ja kyllästymistään peittelemättä vastaili. Taakseni alkoi kertyä muitakin kansalaisia, miksi vuoden vilkkaimpana aikana täällä ei ole kuin yksi virkailija? 10 minuutin kuluttua takahuoneesta ilmestyi purkkaa jauhava harjoittelijatyttö ottamaan vastaan duunarin kortin saapuneesta maksikirjeestä. Muuten hyvä, mutta koodin vastakappaletta ei oltu tajuttu laittaa siihen pakettiin. Tästä ei hyvä seurannut.

Toinen hyvin tympääntynyt virkailija tuli takahuoneesta mukaani penkomaan kaikkia konttorin paketteja läpi, ja ilmoitti omana mielipiteenään, että tuskin mitään pakettia onkaan. Odotanko minä muka jotain pakettia? Voi pyhä posteljooni, jos minulle on oikein lappu tullut, että tule hakemaan se kirottu iso kirjeesi täältä postista, ei kai virkailijan tehtävä ole asiaa epäillä. Sitten pitkän penkomisen jälkeen löytyi paketti, siis ihan oikea paketti. Siitä ei ollut tipahtanut postilunkasta mitään ilmoitusta. Seuraavaksi sain väkisin selitellä Tympeälle Virkailijalle, että tämä ei ole se paketti, mitä tuo kortti koskee. Lähettäjä on väärä. Virkailija väitti vastaan, että kyllä sen täytyy olla tämä. Sain sen kuitenkin jatkamaan etsintöjä ja kaikkein viimeisin ja takimmaisin pakkaus oli se, mistä ilmoituksen olin saanut. "Odotatko vielä kolmatta pakettia?", kysyi rouva Tympeä sarkastisesti.

Pääsin sitten kahden paketin kanssa onnellisesti(?) sieltä ulos samaan aikaan kuin se edelläni ollut mummo, jolla oli täytynyt olla aivan valtavasti asiaa. Ainakin hän oli saanut koko rahan edestä asiakaspalvelua, tai ainakin aikaa.

Hyvää joulua ilman liitetiedostoja

2003-12-23T07:57:00.000+02:00

Antakaa mulle armoa; älkää lähettäkö enää niitä sähköisiä joulukorttejanne, lapselllisia punafonttisia sähköpostejanne tai hupaisia liitetiedostojanne.

Pliis. Unohtakaa minut.

Kuusi askelta

2003-12-22T06:43:00.000+02:00

Sixdegrees uskoo, että kaikki maailman ihmiset, ainakin Internetiä käyttävät, linkittyvät toisiinsa korkeintaan kuuden askelen kautta. Siis minä tunnen jonkun, joka tuntee jonkun, joka tuntee jonkun jne. kuusi askelta, kunnes päädytään keneen tahansa ihmiseen, vaikka jopa siihen, joka pitää sitä blogia joka on Pinserin järjestelmän mukaan kaikkein erilaisin Kahvitaukoon verrattuna.

Olisipa työpaikoilla linkittyminen keneen tahansa näin vähäisten mutkien takana. Onko muka lyijykyniä teroittamaan palkatulla harjoittelijalla jotain yhteyttä johtoportaaseen? Luulisi, että tällaista on vaikea tutkia, mutta päivittäin syntyy aiheesta runsaasti kirjallista dokumentaatiota: sisäisen postin kuoret.

Deduktiivisesti päättelemällä tutkimme lähettäjien työpöytänsä laatikoista satunnaisotantamenetelmällä kaivelemien kuorien tarvikevarastoon päätyneitä kulkuja. Tulokset:

- Kirjaamo: 1 askel
- Palkanlaskenta: 5 askelta (!!)
- Osastonjohtaja: 10 askelta
- Hallintaosasto ja hankintaosasto: kumpikin 12 askelta
- Kanslia: 22 askelta
- Kirjanpito: 31 askelta
- Johtoporras: ei yhteyttä

Onneksi palkanjako siis toimii, mutta mitkä ovat vaikuttamisen mahdollisuudet työympäristööni, jos mitään yhteyttä päättäjiin ei ole? Ei tunnu mielekkäältä! Tietävätkö Firman pamput edes, että kellarikerrokseen on suljettu yksi uusi työntekijä, jolla ei ole parempaa tekemistä kuin tutkia sisäisen postin kuoria?

Raportoinnin jalo taito

2003-12-18T08:52:00.000+02:00

Vuoden loppu on työpaikoilla muiden hupien lisäksi raportoinnin aikaa. Sen jalon taidon hallitsija on työpaikan hiekkalaatikon kingi. Miten kuten tehty työ olisi raportointipäivänä esitettävä työnantajan silmää miellyttävässä asussa, ja meneillään olevat hommat pitää hienovirittää sellaiseen asentoon, että näyttäisivät edenneen odotusten mukaisesti. Mutta ei liikaa tietenkään, sillä silloinhan odotukset nousevat.

Mutta ainahan sinä totuuden päivänä kuitenkin hiekkakakkujen tekoa ja muovilapioiden heittelyä riittää, kun ei voi sitä oleellisinta syytä työn etenemisen hidastumiseen esittää tai olla esittämättä: "Ei ole edistynyt, kun ei ole huvittanut ja olen vaan laiskotellut."

Kuva

2003-12-17T18:34:00.000+02:00

- Moi
- Moi moi, mitäs sulle kuuluu
- Kuule ihan hyvää. Kiitos kysymästä.
- No?
- No. Mitä?
- Kyllä kai sulla on jotain asiaa mulle.
- Joo. Sellaista asiaa on, että me silloin vuosi sitten tiimin palaverissa puhuttiin siitä luurangon kuvasta.
- Mitäs siitä?
- Nyt olis tarvetta sille, kun pitäis vähän elävöittää PowerPoint -esitystä.
- Jaa-a. Taitaa kuule jäädä elävöittämättä, koska minun toimenkuvani on Web Designerina oleminen eikä toisten PowerPoint esitysten tekeminen.
- Joo. Mutta kun se sama kuva käy mikä verkkoakin varten on tehty.
- Mutta kun mitään kuvaa ei ole verkkoa varten tehty.
- Mitä?
- Niin. Silloin vuosi sitten jo sanoin kuuluvalla äänellä useampaan kertaan, että en minä mikään graafikko ole.
- No kai sä nyt tosta noin vain pyöräytät yhden luurangon kuvan, jossa on kaikki nikamat ja sellaiset oikein.
- No, kuule kun enpä mä tuosta noin vain sellaista sulle pyöräytä.
- Miks et?
- Sen takia en sitä tee, kun tuossa minun tietokoneessa ei ole sellaista toimintoa, joka tekisi sellaisen kuvan kun sille sanoisi "Kuules kone. Pyöräytäpäs mulle sellainen luurangon kuva, jossa kaikki nikamat on ihan paikallaan ja muutenkin suhteet kuosissa. Ja pistätkö sen skeletonin sitten vielä tanssimaan Michael Jacksonin 'Billy Jeania'. Jookos?"
- ???
- Niin. Että laputapas sinä sinne toimistoosi nyt vain suunnittelemaan sitä mitä suunnittelet ja jätät nämä asiat ihan niiden huoleksi, jotka niitä työkseen tekee.
- Mutta kun näissä kokouspapereissa lukee, että sinä teet sen kuvan kun sinulla on aikaa.
- Ai että sellaista siellä lukee.
- Niin lukee.
- Kukas siinä kokouksessa on toiminut sihteerinä?
- Minä
- Taitaa sihteeri sitten kirjoittaa omiaan kokouksissa, koska meikäläinen ei mitään tuollaista ole lupautunut tekemään
- Mutta kun ...
- Ei mitään muttia. Jos täällä halutaan jotain havainnollistavia kuvia alkaa tuottamaan, niin sitten hoidetaan se graafikko meille töihin tai ulkoistetaan muuten näiden hommien toteuttaminen. Tuntien organisaatiomme taloudellisen tilanteen, niin me kummatkin tiedämme, että meillä ei siihen varaa ole. Miten sitten meillä olisi varaa siihen, että minä sen tekisin?
- No, kun sä olet täällä töissä
- Aivan. Ja minulla on tässä lafkassa kuule sellainen kuin toimenkuva ja siihen ei kuulu eikä ole koskaan kuulunutkaan graafikkona oleminen taikka sellaisen leikkiminen. Nyt sitten suunnittelija ottaa ne jalat allensa ja liikuttelee toista toisen eteen sillä tavalla, että kaikkoaa näköpiiristäni, koska olen juuri ottamaisillani tuon lukulampun irti pöydästä ja humauttamassa sinua sillä kalloon. Onko asia ymmärretty?
- On.

2003-12-17T08:07:00.000+02:00

Kuka hoitaa hommat?

Olipa kerran Firma Oy, jolla oli asiakkaana Asiakas Oy. Asiakas Oy:ssa rouva Raija havaitsi pahan puutteen Firma Oy:lta ostetussa tuotteessa, joten hän otti yhteyttä Firman Oy:n henkilöön Heikki. Heikki kuunteli asiakasta puhelimessa ja luki sähköposteista ongelman, ja myönsi, että asialle on jotain tehtävä. Niinpä hän antoi asian eteenpäin tutkittavaksi duunari D:lle. D tarttui työhön, ja alkoi pähkäilemaään ongelmaa.

Asiakas Oy:ssa herra Pertti havaitsi myös pahan puutteen Firma Oy:lta ostetussa tuotteessa, joten hän otti yhteyttä Firma Oy:n henkilöön Marjatta. Marjatta kuunteli puhelimessa ja luki sähköposteista ongelman, ja myönsi, että asialle on jotain tehtävä. Niinpä hän antoi asian eteenpäin tutkittavaksi duunari B:lle. B tarttui työhön, ja alkoi pähkäilemään ongelmaa.

B piti pähkäilystään tauon, ja käväisi kahvimuki kädessään moikkaamassa viereisessä huoneessa työskentelevää D:tä.

B: "Moi D, paska päivä tänään. Asiakkaat painaa päälle."
D: "Tsau B! Joo, tää duunipäivä on ollut ihan syvältä. Heikki hengittää niskaan."
B: "Mua taas Marjatta painostaa, kun Asiakas Oy:sta painostetaan sitä."
D: "Asiakas Oy:sta? Mullahan on tässä niiden ongelma X työn alla."
B: "Mutta mullahan kohta valmiina... Mitä vit..."

Organisointi on vaikea laji.

First Work Day (sävel: Sub-urban Tribe)

2003-12-16T08:28:00.000+02:00

Kohmettunut virne kasvoilla kierrätetään ympäri taloa. Miten tänne nyt päädyttiin? Niin mihin oveen mun avain sopii?

Tässä ovat Liisa, Marjatta, Juhani, Antero ja Johanna, uudet työkaverit. Tosin en muista, kuka on kuka. Tuttu etunimi yhdistyy johonkin julkkikseen, yhdistän Anteron Mertarantaan. Luulen Marjattaa Johannaksi ja on erikseen pinnisteltävä, että muistaisin kutsua heitä oikeilla nimillään. Olen todellisuudessa unohtanut ohjaajani nimen ja luulen häntä siksi joka oli työhönottajani.

Kahvitauolla salakuuntelen ahnaasti oikeita nimiä, mutta tilannetta vaikeuttaa se, että talossa on ainakin kolme Juhaa ja kaksi Mikaa. Olen ottanut jonkun henkilökohtaisen kahvimukin jonka omistaja istuu parhaillaan vastapäätä minua, verenhimoisena, kertakäyttömukinsa kanssa. Hikoillen ja yökkien juon kahvia mustana, sillä maitoa ei ole koska kukaan oikeista työntekijöistä ei käytä sitä. Kahvipöydän ihmiset katsovat minua ahdistuneen säälivinä: taas joku harjoittelija.

Ainoa, mikä jää mieleen jotenkuten, on työpisteeni sijainti. Kauhistuneena katselen asiakaskuntaa. Ihmiset ovat tympeäilmeistä tuulipukukansaa, ei mitään glamouria vaan synkeitä ilmeitä.

Motoriikkani on pettänyt. Huidon käsillä miten sattuu, tavarat lentelevät. Änkytän. Miten näissä tilanteissa toimitaan? Kenelle pitäisi soittaa, en edes pidä puhelimista. Puhun sekavia muille työntekijöille ja säntäilen; muiden ilmeet kertovat: mikä blondi. En sentään onnistu lähtiessäni hälyttämään vartiointifirmaa paikalle.

Kun kaverit kysyvät uudesta työpaikasta, en osaa kertoa siitä mitään: en mitään yrityksen etiikasta, strategiasta, motosta tai kehityskaaresta. Mut kai tää menee.

Liian pienet kengät

2003-12-15T09:45:00.000+02:00

Pidättelen itseäni sivistyneesti, enkä sano nyt sitä, mitä ajattelen, ihmettelenpä vaan, että mitenkä niin ja miksi joku "omasta tahdostaan" eroava isokenkäinen saa kädenojennuksena kahden vuoden palkan. Kun totuushan lie, että monoa olisi muuten tullut. Ei helvetissä. Mihin suuntaan minun pitäisi urakehitystäni ryhtyä tähtäämään tai mitä pitäisi tehdä, jotta minulle maksettaisiin siitä, että en tee mitään. Vaan lähden kotiin.

Jos tietäisin, että minulle maksetaan kahden vuoden palkka siitä, että en tee mitään, olisin jo allekirjoittamassa papereita sen sijaan, että häslään täällä laskien minuutteja ja tunteja täyteen.

Työpaikan hiekkalaatikko

2003-12-12T07:37:00.000+02:00

Ei ole vahvasti Firman asiat esillä eräidenkään työtoveiden mielessä *paheksuntaa, puhinaa, silmien pyörittelyä*.

Toisilla on tässä painostusta suunnalta jos toiseltakin. Loputtomasti erilaisia velvollisuuksia ja vaateita, ilman minkäänlaisia oikeuksia. Työnantaja katsoo oikeudekseen vaatia, että olen skarppina neljässä eri palaverissa samalla suorittaen vahvaa kontribuutiota viiteen eri asiaan yhtäaikaa. Tästähän seuraa tietenkin se, että on pakko myöntää oma rajallisuutensa ja se, että työpaikan askelmerkit ovat joskus aika pelleilyä. Leikitään sitten näillä säännöillä, kyllä minäkin osaan.

Otetaan nyt vaikka leikki nimeltä ei tää oo helppoo. Siis se, että jos joku osaa oikein näppärästi ja hyvin ja joutuisasti tehdä työnsä, tehdä ison asian ikäänkuin liian helposti, niin on yleiseti hyväksyttyä ja paikallaan käyttää näön vuoksi siihen reilusti enemmän aikaa, jos ei muuten, niin ainahan sen päällä voi istua. Ja kun sen sitten luovuttaa, niin ainakin riittävän vaikein saattein ja antaen ymmärtää, että tämä ei ollut helppo ja vähän kaverina niinkuin ihan vaan sulle nyt tämän kerran. Pienikin työ täytyy saada näyttämään suurelta ponnistukselta ja isolta uhraukselta. Muuten saattaa arvostus romahtaa, joku vielä saattaa hoksata, että ei nämä meikäläisen hommat kummoisia ole.

Joskus työt nyt vaan on sellaisia, että täytyy pelkästään ajatella. Ja ajatteluhan ei ole työtä, mitä? Hei, kyllä minä teen silloinkin työtä, joskus jopa oikein hyvää työtä. Antakaa lapio ja osoittakaa ojalle paikka, jos tahdotte että putkinäköisesti teen vain yhtä asiaa.

Ei vaan, täytyy kaivaa muovilapio ja ryhtyä leipomaan hiekkakakkuja. Rupeankin nyt leikkimään vaikka sitä katsokaa-kuinka-ahkera-olen-ollut-täällä-jo-seitsemästä-ja-lähden-vasta-kuudelta-kun-olen-niin-tärkeä-ja-korvaamaton -leikkiä.

2003-12-11T12:24:00.000+02:00

Aah, pikkujoulukeskustelu sopii kuin purkka tukkaan toimiston uudelle harjoittelijalle. Hän on blondi, niin blondi, että tarvitsee joka kerta apua kopiokoneen kanssa ja lähettää valkoisia fakseja. Häntä on vahdittava silmä kovana mittavien vahinkojen välttämiseksi. Hän ei ole lukenut työsopimuksen pientä pränttiä. Mutta hän ei välitä, hän keskittyy ajattelemaan vain viikonloppua ja seuraavia bileitä…

***

Pikkujouluissa on pahinta eri ikäpolvien estoton ja vapaamielinen sekoittaminen. Keski-ikäiset haluavat ehdottomasti karaokea ja joulupukin, nuoret tanssia, mutta onneksi yhteinen intohimo kaikille ovat väkijuomat.

Terästetty glögi on nimittäin se ainut tekijä, joka auttaa mielenterveyden säilyttämisessä meitä, jotka emme vielä ole ylittäneet sitä maagista ikärajaa, jonka jälkeen ei enää tajua, mikä on niinku koleeta ja mikä ihan out.

- Joulupukki on niin nolo ilmestys. Lurpsuvasilmäinen tyyppi pilailukaupan tamineissa talsii sisään, jakaa lahjat ja huutaa ovelta kiitos saatuaan rahat keikasta. Kauhistuneen nolo ulkomaalainen työntekijä istutetaan pukin polvelle ja näystä otetaan valokuvia. Lasittunein silmin osa-aikaiset opiskelija-työntekijät ajattelevat tilauspukkiin kulutettua vähintään viittäkymppiä: ”Mitä tuhlausta, mä olisin tehnyt sen kahdestakympistä.”
- Karaokesta ei tarvinne edes puhua. Se on niin noloa. Jotenkin sitä vaan aina päätyy laulamaan. Jotenkin vaan juuri silloin aina on vuorossa Aikuinen nainen.
- Diskoilukin menee ihan plörinäksi, kun ainut se tyyppi, joka saa levyt myös ulos stereolaitteistosta, suostuu soittamaan vain Dingoa, Kate Bushia ja the Doorsia. Monsieur Pikkupomo uskaltautuu vetäisemään sihteeritytön humppaamaan Ultra Bran tahdissa.

Viimein keski-ikäiset väsyvät ja lähtevät kotiin; muut lähtevät baariin hankkimaan lisää aivoja sumentavia aineita estääkseen ajatustoiminnan koskien illan tapahtumia.