Kun kahvi palaa pohjaan

 





perjantaina, tammikuuta 23, 2004

Laura : Runoja duunareille


Jyrkkänä tuuli ylitse viistää
vasta riisuttujen lehmusten,
tehtaanpiippujen tummat nauhat lyövät
ja iskuista ilmaraippojen

julisteenrepaleet lepattavat,
kolkko on kumina raitiokiskojen
ja asemalle rientävät konttorirotat
katsovat kylmissään yli idän kattojen

tuumien kukin yksin: ”Taas tulee talvi!
Kunpa työpaikka säilyisi kevääseen!”
Ja valjusti, vilun lävistäessä
sisuskalut kuin jäiseen keihääseen

käy mielessä vuokra, kuukausiliput,
hiilet, mitä taas puuttuu piian palkasta,
ja kengät, koulumaksut ja seuraava erä
Dragen parivuoteen osamaksusta.

Kas jos me huoleti kesän päivät
Astarten lehdoissa huorasimme,
nyt katuvina, kun käy kylmä tuuli,
oikean herramme edessä polvistumme:

Kaiken herran, rahanjumalan,
joka verta, kättä, päätä vallitsee,
joka antaa katon tuulensuojaksi
ja annettuaan taas pois tempaisee,

joka kademielin vahtii, valvoo vaanii
mitä teemme, mietimme ja uneksimme,
joka meille sanat valitsee ja vaatteet
ja laatii kartat meidän päiviemme.

Joka hyytää vihamme ja toivon suistaa
ja elämämme pilkkahintaan ostaa
ja riemuksensa kaiken uskon murtaa
ja sisun sammuttaa ja ilon kostaa,

joka kahleisiin lyö runoilijan neron,
työmiehen voiman, kyvyt sotilaan,
ja sileän kilven tarkkaan asettaa
rakkaimmat erottamaan toisistaan.

George Orwell
kirjassa Eläköön tuonenkielo