torstaina, marraskuuta 20, 2003
|
Korokkeelle
Tänään on se päivä, jolloin hetkellisesti käännän kelkkani ja kannatan PowerPoint-esityksiä, upea tekniikka, so cool! Oikein kunnon slaidipakka ja paljon liikkuvia osia. Mitäs noita nyt jo on; hm. 12 sivua monistettuna 3 kuvaa päällekkäin viivat vieressä. Kyllä näillä jo vaikutuksen tekee. On ihan eri asia irvistellä katsomon puolella ja piirrellä tuhmia kuvia monisteisiin, pistellä itseään kynällä ja tirkistellä, mitä muut piirtelee. Sieltä on hyvä luoda ylenkatseita ja heitellä sivuhuomautuksia ja puoliääneen kuiskia vierustoverin korvaan ja merkitsevästi naurahdella. Kyllä on helppo irvistellä kokouksia, koulutuksia ja Powerpointteja niin kauan, kun voi pysytellä irvistelijöiden puolella. Ei ole kuulkaa herkkua nousta puhujapönttöön, pelätä kaiken aikaa, että unohtaa nimensä ja tehtävänsä. Muista jutuista puhumattakaan. Toivottavasti paikalla on joku, joka osaa virittää läppärini näkymään seinälle. Olen kohtapuoliin kaksi kuukautta hionut näitä lukuja, viritellyt liikkuvia osia, lisännyt ja poistanut ja koskaan ei tunnu valmista tulevan. Tässä on nyt älytön määrä slaideja ja valitun tyylikkäät efektit. En sortunut siihen, että olisin käyttänyt koko arsenaalin; tosin houkutteli kyllä heittää mukavasti pyörähtävä spiraali kaihtimen jälkeen ja jatkaa siitä sahalaidan kautta zuumaten ja venyttäen. Mutta en. Sain pidäteltyä itseni. Ai niin, mulla on vitsi siinä lopussa, eikö vähän hienoa. Kukaan koskaan ei ole sitä ennen keksinyt ;-D Kyllä näiden takana kelpaa piileskellä. Eikä ole niin väliksi, vaikkei muista omaa nimeäänkään, asioista puhumattakaan. Onhan mulla ppt, josta tarkistaa. Ei sillä, että kukaan näistä olisi pätkääkään kiinnostunut. Näissä tilanteissa on hyvä, kun on pieni nainen; voi heittää alkulämmittelyksi blondivaihteen silmään ja naureskella, kun ei ymmärrä tästä tekniikasta mitään. Voiskohan joku vähän jelpata... ? Jo vain joku siitä ryntää auttamaan ja sillä aikaa voinkin kertoa, että jännittää niin maan perusteellisesti, kun en ole oikein tottunut tällaiseen. Sillä saakin kaikki säälipisteet ja "prkele noi naiset on avuttomia" -pisteet kotiin. Siitäpä sitten onkin turvallista heittäytyä läppärin valokeilaan ja unohtaa yleisö. Mutista itsekseen outoja ketään kiinnostamattomia lukuja. Jahas, kohta on aika. Onko kaikki nyt kunnossa: vakuuttava harmaa liituraitapuku päällä, läppäri kainalossa, akut täynnä, hiiri taskussa, paperit tuossa, tukka hyvin, kynä. Jaa niin, kengät! Apua! Mitkä kengät mä laitan? Jos laitan noi matalammat, on olo tukeva ja varma, mutta minusta näkyy pöntön takaa vain pää. Täytyy siis laittaa noi makeimmat ja korkeimmat, niissä on olo naisellisen viehkeä, hiukan lisäsenttejä ja valheellista varmuutta. Täytyy vaan varoa, etten kompastu noustessani korokkeelle. Olisi kovin noloa yrittää siitä vielä heittäytyä vitsikkääksi, puhumattakaan asiallisuudesta. Huomenna alan taas vastustaa PowerPoint-esityksiä. |