perjantaina, joulukuuta 22, 2006
|
Riitta katseli työhuoneensa ikkunasta mustalle parkkipaikalle. Maisema oli tuttu mutta silti tänään niin erilainen. Hän ei muistanut yhtään näin mustaa joulua. Tällaista hän ei ollut osannut koskaan kuvitella edes kokevansa. Mustaa ulkona, mustaa sisällä, mustaa mielessä, pelkkää mustaa. Riitta istui tyhjyyttä kumisevassa toimistossa, jonka huoneet olivat vain kaikuvia seiniä enää. Tyhjiä ihmisistä, tyhjiä huonekaluista, tyhjiä tunteista. Mutta muistoja, niitä siellä oli. Riitalle olisi kahden kuukauden kuluttua tullut 30 vuotta täyteen mutta nyt ei tule. Hänen viimeinen työpäivänsä oli täyttymässä. Perjantai. Jouluaaton aaton aatto. Hän muisti kaikki ne 28 aiempaa joulua, jolloin johto oli tuonut kukkia, asiakkaat lahjoja, johto oli käynyt jopa kättelemässä, tiernapojat laulamassa. Nyt ei mitään. Ei mitään. Viidentuhannen työntekijän yritys ja kukaan ei muista, että osasto lakkaa olemasta nyt. Riitan silmäkulmasta pusertui kyynel. Heidän tiiminsä oli kokenut yhdessä niin paljon: viisi lasta oli synnytetty, oli kohdattu lasten ripulit, koulukiusaamiset, murrosiät, valmistumiset. Oli vietetty useita kymmenvuotisjuhlia, lakkiaisia, häitä, hautajaisia, eläköitymisiä, avioliittoja, eroja. Itketty, naurettu, otettu osaa, surtu, iloittu. Eletty. Nyt se oli tässä. Kaikki oli nyt tässä. Eikä silti mitään. Riitta nousi työtuolistaan. Viimeisen kerran. Hän oli päivän mittaan ajatellut jo monta kertaa tekevänsä viimeisen kerran asioita. Viimeisen kerran he olivat yhdessä juoneet kahvia. Pomo oli heittänyt kahvitunnin jälkeen roskiin mukin, jossa luki Pomo. Viimeisen kerran he olivat yhdessä nauraneet vaikka silmät olivat kyynelissä. Riitta katsoi työhuonettaan. Huonetta, josta hän aikanaan kuvitteli lähtevänsä eläkkeelle. Hän katsoi sen muistoja vielä kerran silmästä silmään. Kohta se olisi tyhjä, jonkun muun tavarat tuotaisiin siihen. Kahden vuoden päästä kukaan ei muistaisi hänen osastonsa siellä koskaan olleenkaan. Hän oli viimeinen. Hänen tehtäväkseen jäi valojen sammuttaminen. Hyvää joulua vaan teillekin, ajatteli hän sulkiessaan oven. Viimeisen kerran. |