perjantaina, heinäkuuta 15, 2005
|
- Moro, kato, no mitäs Mea, onks kahvii. - Sommoro. No mitäpä Pirjo? Lomat pidetty, vai? - Joo. Syksylle jätin vielä viikon, että pääsee marjat keräämään. Ja perunat nostamaan. Kurkut aattelin kanssa säilöä. Niin, ja punajuuret, mulla on hyvä resepti. - No mitäs, nyt vaan lepäilit ja silleen. Katselit, kun ruoho kasvoi ja mansikat pullistui. - Joo, ihan vaan lepäilin, kato kun aattelin, että on tärkeetä olla niinku lasten kanssa vähän. Tiätsä, sellasta, että lueskellaan verannalla ja pelataan ja tehdään yhdessä kotiruokaa ja syödään yhdessä ja sellasta, kyllä sä tiiät, laatuaikaa. - No mitäs penskat? Ottivat ilolla sanoman vastaan. - No joo, olis ne muuten mutta niilloli niitä omia tietokonepelejään ja menojaan. Eikä ne oikein tykänny niistä mun kaalipadoista ja kesäkeitoista. Mä sitte annoin niiden mennä mäkkärille, kun mulla oli vähän puuhaa, kun piti laittaa niitä ruokia valmiiksi mökille, kun mun suku tuli sinne pariks viikoks käymäseltään. Penan suku tuli siihen sitte perään, kun ei ne oikein tule keskenään juttuun. - Ai niin, teillon se mökki vielä. Kyllähän se rentouttaa, kun saa siellä rauhassa saunoa ja kuunnella, kun kesäilta lyö kättä keskiyön auringolle. Kateeks käy. - On se kiva joo, tehtiin Penan kanssa saunapuut syksyks siinä ja siivottiin huussi. Vaikka kai sitä täytyis hankkia joku sisävessa, kun ei ne penskat haluu sinne tulla sen huussin takia. Ja muutenkaan, kun ei ole sähköä niiden peleille. - Nomuthei, onhan se ihan kiva olla välillä sen ukon kanssa kahdenkin, eikös se semmonen ole vähän niinku suositeltavaa. - Joo, emmä sillä, Penan kanssa oli ihan kivaa. Se katto matkatelkkarista urheilua, otti auton akusta virtaa. On se kätevä mies, se meidän Pena. Minä ennätin hyvin sillä välin pestä matot, maalata liiterin ja kastella ja kitkeä kasvimaat ja leikata nurmikon. - No kai te kävitte jossain matkoilla tai mitä näitä nyt on, festareita ja markkinoita? - Tottakai, ei kai se ole loma eikä mikään, jossei vähän näe muutakin maailmaa. Käytiin siellä Tuurin kyläkaupassa. On se mahtava paikka. Matkalla poikettiin latotanseissa ja muurinpohjaletunpaiston mm-kisoissa. - Että sellanen mukava, rauhallinen loma oli? - Joo, oli se. Kyllä se on niin kiva, kun on lomalla aikaa lukea kaikki ne kirjat, joita ei talvella ehdi. Ja sadepäivinä kutoa lapsille lapasia pukinkonttiin. Entäs sinä, mites sulla? - Noo, mulla lomat alkaa ens viikolla. Ajattelin ensimmäisen viikon haukotella ja sitten toisella viikolla ehkä jaksaakin jo vaikka rapsutella jalkapohjiaan. Lopun loman ajattelin vaan odotella inspiraatiota. - Mihin sä sitä, aattelitko kirjan kirjottaa? - Eikun mä odottelen inspiraatiota, että kääntäiskö kylkeä vai jatkaisko samalla. - Joo, no, hyvää lomaa nyssitte, pidä ittes naisena. - Toki, nähdään taas. Neljän viikon päästä. |
perjantaina, heinäkuuta 01, 2005
|
Markkinointipäällikkö Veijo Surakalla oli takanaan raastava kuukausi. Firman tulevaisuus oli vaakalaudalla. Työasiat olivat häirinneet yöunia jo pidempään, ja se näkyi kasvoistakin. Vaimon kasvokuorintavoiteet ja vesihauteetkaan eivät saaneet rasittunutta ilmettä pois Surakan naamalta. Neuvotteluja monikansallisen asiakkaan kanssa uuden järjestelmän käyttöönotosta oli käyty jo viime vuodesta, ja vihdoinkin oltiin aika pitkällä. Vain yksi toinen yritys oli vielä loppusuoralla kilpailemassa projektista. Siitä Surakka ei ollut huolissaan, hän uskoi oman firmansa tuotteeseen kuin kallio vuoreen. Teknisen puolen väki oli onnistunut vakuuttamaan systeemin hienoudesta asiakkaan tietohallintovastaavat, mutta vanhakantaisen yrityksen johtokunta harasi vielä vastaan. Vanhat herrat kun olisivat ihan tyytyväisiä nykyisiinkin systeemeihin ja pitivät investointia turhana haaskuuna. Asiakkaan toimitusjohtajan Kolehmaisen Surakka tiesi herkkusuuksi ja näkihän sen jo miehen vatsan pyöreydestäkin, että dieettejä ei pahemmin harrastettu. Myös johtokunta viestitti olemuksellaan ymmärtävänsä vanhanaikaisen hyvän kestityksen päälle. Pitkän kaavan mukainen illallinen saattaisi kummasti lähentää välejä. Surakka oli varannut rauhallisen nurkan hyväksi tietämästään ravintola Tammirinteestä. Paikalla oli pitkät perinteet ja vakioasiakkaana Surakka tiesi saavansa siellä ensiluokkaista palvelua. Markkinointipäällikkö tunsi housuissaan tästä illasta tulevan hyvän. Illalla ystävällisesti hymyilevä tarjoilija ohjasi seurueen heille varattuun, paikan parhaaseen nurkkaan. Ruoka- ja viinilistat ojennettiin herrasväen käsiin. Surakka tilasi samalla asiakkailleen ja itselleen aperitiivit. Tarjottu amontillado todettiin yksissä tuumin erinomaiseksi. Ruokahalu alkoikin jo herätä. Viinit tuotiin juuri oikean lämpöisinä pöytään. Yksi viinipulloista oli selvästi korkkiviallinen, se vaihdettiin nopeasti anteeksipyyntöjen saattelemana toiseen. Karitsanseläkettä valkosipulikastikkeessa, vasikanpaistia tummassa ankanmaksakastikkeessa, lehtiyrteillä gratinoitua ahventa. Jokainen tilattu ruoka sulatti suun. Samaa vauhtia kuin vatsa täyttyi, rentoutui myös ilmapiiri. Small talk kävi sujuvammaksi, yhteisiä mielipiteitä asiasta kuin asiasta alkoi löytyä kuin itsestään. Surakka oli nyt niin hyvin samalla aaltopituudella Kolehmaisen kanssa, että kitkaa aiheuttaneet asiat sopimuksessa saataisiin tänä iltana varmasti sovituksi. Kaikki olivat täysin yksimielisiä siitä, että eivät olleet vuosiin syöneet mitään näin hyvää. Crème brûlée coulant hemmotteli seurueen makuhermoja. Jälkiruokaviinien jälkeen olisi hyvä siirtyä sopivaan, arvokkaaseen yökerhoon hiomaan yksityiskohtia. Jälkiruokaviinien aikana ravintolaan pöllähti kovaääninen nuorehko seurue. Seurueen isäntänä toiminut tyylikkäästi pukeutunut mies oli selkeästi närkästynyt. Hänen vaimoltaan oli kehdattu kysyä henkilöllisyystodistusta. Vaimo tosin oli silloin punastunut tyytyväisyydestä, mutta se ei ollut mikään lieventävä asianhaara. Tarjoilijalle mies viittilöi kiivaasti Surakan pöydän suuntaan. Kävi ilmi, että mies oli mielestään varannut juuri kyseisen pöydän illaksi ja ihmetteli äänekkäästi tapahtunutta. Miksi heidän pöydässään istui muita ihmisiä? Viereinen pöytä saatiin kuitenkin nopeasti valmisteltua koppavan miehen seurueelle. Toimitusjohtaja Kolehmainen vaikutti hieman häiriintyneeltä. Itsekseen mutisten nykynuorison käytöstavoista hän sytytti paksun Cohiban rauhoittaakseen hermojaan. Yksi viereisen pöydän seurueen naisista alkoi tuijottaa Kolehmaista paheksuen, yski äänekkäästi ja supatti jotain isäntänsä korvaan. Mies nousi paikaltaan ja pyysi Kolehmaista sammuttamaan sikarin, sillä eräällä hänen ystävistään on astma. Surakka katsoi ihmetellen, tämähän on tupakoivien puoli. Hän oli nimenomaan varannut paikan savulliselta puolelta, koska tiesi asiakkaansa röyhyttelevän jopa omassa työhuoneessaan. Kolehmainen sammutti synkkänä sikarinsa ja tarttui viinilasiin ottaakseen siitä kulauksen. Surakka yritti epätoivoisesti nostattaa vielä tunnelmaa. Vastakaiku oli vaisua. Kolehmainen pyöritteli sikaria kädessään, ja kuunteli röyhyttelystä valitelleen naisen nalkutusta. Kävi ilmi, että daami oli allerginen kaikelle mahdolliselle ruualle, mikään menussa ei sopinut. Ainoastaan keitetyt perunat olisivat syötäviä, kunhan niissä ei olisi mitään kastiketta. Muutaman viinilasillisen jälkeen nainen keksi kertoa ystävilleen nasevan juutalaisvitsin, joka seurueessa herätti kohteliasta naureskelua. Toimitusjohtaja Kolehmainen sattui perin juurevasta nimestään huolimatta olemaan umpijuutalainen. Kolehmainen pyöritteli mietteliäästi sikariaan vielä hetken, ja sytytti sen sitten uudestaan. Viereisen pöydän nainen hiljeni. Neito katsoi tupruttelua hetken, nousi sitten ylös ja käveli Kolehmaisen luokse. Toimitusjohtaja ehti huomata naisen ranskalaisen manikyyrin, kun hoidetut kädet nappasivat sikarin hänen huuliltaan. Nainen sammutti sikarin viinilasiin ja kaatoi lasin sisällön Kolehmaisen housuille. Lopputuloksena Kolehmainen näytti siltä kuin olisi laskenut alleen. Kolehmainen ja johtokunta nousivat ääneti pöydästä. Markkinointipäällikkö Surakka ei enää koskaan nähnyt heitä. Seuraavan joulun Veijo Surakka vietti työttömänä miehenä. Yksin. Vaimo karkasi jonkun Rahikaisen matkaan. |