tiistaina, marraskuuta 25, 2003
|
Käyhän se näinkin
Postissa oli ilo asioida. Kun ihmispolo onnistui verisuoniaan katkomatta jonottamaan tiskille asti, odotus palkittiin iloisella palvelualttiudella ja joustavuudella. Näin. Katsoin arvioivasti jonot ja jonottajien paketit ja valitsin mielestäni nopeimmin etenevän. Okei, myönnetään, enhän minä tietenkään niin tehnyt, sillä siitä ei olisi mitään hyötyä: aina minun valitsemani jono on hitain. Jos pitäisi ehdottomasti valita hitain jono, onnistuisin valitsemaan nopeimman. Tällä kertaa valitsin jonon, jossa kansanedustaja seisoi, onhan sekin joku tapa valita. Mutta ei toimiva. Palvelu loppui kansanedustajan kohdalla. Kun vihdoin sain vuoroni viittä vaille sulkemisajan selvittyäni pelkällä katsepuukotuksella edellä olevasta töpeksivästä nuoresta miehestä (miten joku voi unohtaa, että hänellä on kaksi pakettia samaan aikaan, kun ne roikkuvat hänen mplemmissa käsissään), ojensin paketin ja valmiiksi täytetyn pakettikortin ja sanoin palvelijarouvalle, että tämä ei mahdu vastaanottajan postilaatikosta, että ihan vaan sillä sanon, ettei tarvitse suotta eestaas sitä kuljetella. Rouva heittää ylimielisesti tarkasti täyttämäni pakettikortin roskiin ja sanoo: "Tää on maksikirje ja postinkantaja soittaa ovikelloa." - "Ei siellä ole ketään avaamassa, siksi ajattelinkin, että kerron jo tässä, niin säästyy aikaa ja vaivaa. Että ei maksa vaivaa kannella sitä edestakaisin. Hehe." "Koska tää nyt on maksikirje, niin kantaja vie sen, ja jos se ei mahdu, soittaa ovikelloa." - "Ymmärsin, mutta mitä järkeä siinä on, kun ei se kerran mahdu ja siellä ei kukaan avaa ovea. Pitääkö mun pakata se suurempaan laatikkoon, että sen voi noutaa, kun se kuitenkin noudetaan." "No, se on niiden murhe." Just näin. Tosi luovaa ja joustavaa. |