|
Kun kahvi palaa pohjaan
|
maanantaina, maaliskuuta 01, 2004
|
Konttorin ruokalaan oli ilmestynyt murkinoimaan oikeita duunareita haalareissaan. Rakennustyömiehet erottuivat särmiviidakossa hiirtä heiluttelevista insinörteistä kuin multaperuna pestystä porkkanasta. Pöytääni istui mestari ja kaksi oppipoikaa. Pojat tuskin olivat vielä siinä iässä, että pitkäripaisesta olisi herunut mitään edes isobroidin henkkarein. Toisella puolellani istui kasa insinörttejä. Yllättäen sieltä suunnasta kuului paljon enemmän kiroilua, manausta. Turhaan mainittiin niin Jumala, Saatana kuin ulkosynnyttimetkin eri variaatioilla. Selvästi kavereilla oli pukannut pikkaisen suurempaa probleemaa päälle aikataulujen kustessa ja asiakkaan huohottaessa niskaan. Vitutusta leijui ilmassa. Haalaripuolella oli yksinpuhelu. Pizzanaamaiset oppipojat kuuntelivat vaiti, kun eläkeikää lähestyvä veteraani kertoi legendaa vanhoista hyvistä ajoista ja muisti jokaisen luunmurtumansa, ja kuinka ennen vanhaa dokattiin ja tiputtiin kännissä. Mestarin suu kävi koko ajan, juttua olisi riittänyt vaikka loppupäiväksi. Siinä sivussa mies oli ehtinyt ahmia jättiannoksensa karaistuneeseen mahalaukkuunsa, vaikka pojilla oli homma vasta puolivälissä. Sankariduunari lähti hakemaan itselleen ja pojille kahvia. Miehen lähdettyä jonottamaan kahvia heebot avasivat ensi kertaa "sanaisen" arkkunsa. - No mitä sä tykkäsit tosta? - Äijä puhuu paskaa. Vitut sille mitään oo tapahtunu. Vuoropuhelu oli ohi. Vanhempi Duunari saapui kahvien kanssa naljaillen poikasten tavasta laittaa maitoa ja sokeria kahviin. Minä lähdin hakemaan kahvia. Yksi pala sokeria. Ei maitoa. |