|
Kun kahvi palaa pohjaan
|
perjantaina, maaliskuuta 05, 2004
|
Nuori harjoittelija pistää päänsä sisään ovenraosta ja sanoo, että tuolla varmaan kaivataan sua. Harmistuneena keskeytyksestä lasken työt käsistäni ja päästäni, sipaisen hiuksia peilin edessä, oikaisen vaatteita ja lähden katsomaan, kuka kysyy. Ajatukset harhailevat vielä lievässä harmistuksessa, kun katse tavoittelee salin puolelle. Kuka siellä nyt on. Kolme miestä, tuulipuvut päällä, lippalakit kädessä seisoo pienessä piirissä, kukin katsellen eri suuntiin hämmästyneenä, kunnioittavasti vaieten. Tunnistan jo kaukaa entisen esimieheni ja hänen kaksi kollegaansa, kaikki eläkkeellä nykyisin, töissä ollessaan isoja pomoja. Asettelin virkahymyä kasvoilleni lähestyessäni heitä. Entinen esimieheni levitti kätensä ja syleili minua kuin vanhaa ystävää, vaikka hänen töissä ollessaan olin vain yksi alainen hänen enkelikuorossaan. Itsekseni naurahtaen muistin hänen kutsuneen minua ja muutamaa muuta enkeleikseen, niin kuin Charlien enkeleitä. Hän painoi minut isoa vatsaansa vasten ja rutisti. Vieraammat kättelivät. Olivat tulleet katsastamaan päivälenkillään uusia tilojamme, kaksi heistä oli aikoinaan käynnistänyt rakennusprojektin. Tuntui omituiselta seistä siinä heidän vierellään; vasta hetki sitten olin tuntenut suurta kunnioitusta, arastellen puhutellut ja jännittänyt heidän kohtaamistaan. Korkeintaan hiukan harmistuneena ylipinnistänyt esityksiäni ja muiden mukana arvostellut heidän päätöksiään. Olivathan he isoja johtajia. Nyt katselin heitä kuin keitä tahansa eläkeläisiä: hiukan säälien kadotettua auktoriteettia, tuntien itseni aikuisemmaksi, jopa tasavertaiseksi. Poislähtiessään vielä halasi, ja tunsin eilisen pitkän lounaan tuoksun, ja kuuluihan se äänestäkin. Nostalginen ailahdus hipaisi minua. Kotimatkalla olin näkevinäni heidät Konttorin ikkunapöydässä. Ehkä he muistelivat suuruutensa päiviä. Arvokkaasti uudessa olossaan: he ja Konttori. |