|
Kun kahvi palaa pohjaan
|
torstaina, maaliskuuta 11, 2004
|
Kahden päivän aikana jo ties kuinka mones: Oskarin näköinen nuori mies, vetää perässään paksua mustaa salkkua, sliipattu olemus, kansio kädessä, käsi valmiina kättelyyn, tiukka mutta ystävällinen katse nauliutuneena minuun, leveä hymy. O: ”Olisko sulla hetki aikaa?” M: ”No ei varsinaisesti, sanon jo ihan saman tien, että en osta mitään, säästyy meidän molempien aikaa.” O: ”Tämä kestää vain minuutin, minä voin näyttää sinulle kuitenkin, mitä minulla olisi elämääsi helpottamaan. Meillä on tällaisia uusia liinoja, joilla voi ..." M: ”Jos nyt et kuitenkaan. Siis ihan tosi, minä en osta nyt mitään, ensimmäisenä ehtinyt sai jo minulle myytyä liinat. Nyt on kuule hiukan huono hetki.” Oskarin näköinen ei usko, vaan työntää käyntikorttiaan minulle. O: ”Meillä on hyvin kilpailukykyiset hinnat, ja ergonomia on niin tärkeätä nykyisin. Teillä näkyy olevan täällä paljon uusia näyttöjä. Voinko näyttää, kuinka käteviä nämä liinat ovat” M: ”Usko jo, minä en osta yhtään liinaa, en yhtään kansiota, en mitään. Mulla olis tässä vähän hommia, joten oli oikein ystävällistä käydä, mutta tosiaan…” O: ”Kuule, voisinko mä soittaa sulle sitten, kun sulla on parempi hetki, saisinko mä sun yhteystiedot?” M: ”Tämä saattaa tulla nyt sulle yllätyksenä, mutta minä en tosiaankaan aio ostaa sulta yhtään mitään, en nyt, enkä myöhemmin.” Oskari repii jo auki liinapussia ja on pyyhkimässä viikon vanhan lättynäyttöni ruutua, jonka kaksi edellistä Oskaria on samana päivänä jo pyyhkinyt.. O: ”Nämä on kuule niin käteviä, ensin pyyhit tällä ja sitten kuivaat tällä toisella. Näin. Katso kuinka likainen se oli.” Oskari ei ole uskoa silmiään, kun hänen liinansa on edelleen puhdas. Ja pyyhkii uudelleen. O: ”Nämä ovat niin käteviä, näillä voi…” M: ”Mitä osaa lauseistani et ymmärtänyt? ” O: ”Näillä voit pyyhkiä myös silmälasisi ja …” M: ”Kuule hei, soitellaan, jooko. Mun täytyy nyt mennä.” Poistun huoneesta vessaan, jossa puren huuleni verille, potkin pönttöä ja huudan ääneti hetken. Palatessani näen, kuinka musta laukku kääntyi kulman taakse ja menen huojentuneena takaisin pöytäni ääreen. O2:”Olisko sulla hetki aikaa, tämä kestää vain minuutin…” Eiiiih! |