Työyhteisömme pieni perhe on jo niin kauan ollut yhteisen kahvipöydän ääressä, että paljonkaan ei tarvitse puhua, kun jo toisen nenän asennosta näkee, missä mallissa mikin juttu makaa. Pitkä liitto on muuttunut alkuhuuman hektisyydestä tasaisen rauhalliseksi kaveruudeksi, jota ei viitsi läikyttää turhilla draamoilla. Hyvissä työperheissä ei eletä kulisseissa, vaan pöllytellään kaikki asiat kahvipöydän ääressä, mitä nyt joskus vähän mökötellään, pidetään viiden minuutin mykkäkouluja, mutta kohta taas halataan.
Pienperheen elämä mullistuu silloin sun tällöin, kun joku vaihto-oppilas tai kesätyttöpoika poikkeaa kylään. Siinä huomaa itsekin vähän tuuletella käsityksiään arkisten asioiden tekemistavoista. Suurempi ulkopuolinen uhka tai uusi naapuri ravistelee uomiinsa kankeutunutta liittoa hitsauttaen perheen jäsenet entistä tiiviimpään kimppaan. Uusien naapurien uudet ja kummalliset tavat hämmästyttävät meitä ja niitä jaksamme aamukahvipöydässä taivastella, mutta jos naapuri alkaa sekaantua meidän asioihin, niin yhtenä rintamana ja närkästyksen sekaisella paatoksella puolustaudumme ja itsemmekin hämmästyttäen saamme vakuuttauduttua, että *meidän* tapamme hoitaa asiat on ainoa oikea tapa. Naapurille emme tietenkään mene mitään sanomaan, täytyyhän sopu säilyttää.
Jaahas, olisikohan lapset keittäneet maamolle kahvia.
mea at 5/12/2004 09:13:00 ap.
<< Home
|