|
Kun kahvi palaa pohjaan
|
tiistaina, huhtikuuta 20, 2004
|
Toimistosta kuului epämääräistä jokeltelua ja vähämielistä lepertelyä. Ääniä, jotka selvästi eivät kuuluneet konttorille. Joku onneton oli selvästikin raahannut jälkikasvunsa duunipaikalle. Kaikki naiset näyttivät rynnivän kahvihuoneen suuntaan. Äänestä päätellen syynä äitiyslomalta vieraileva onnellinen nainen, joka äidin ylpeydellä esitteli mölisevää toukkaansa. Särminsä takana duunari mitteli omatuntonsa kanssa. Mies ei pahemmin piitannut rääpäleistä, jos ne eivät olleet omia. Eikä aina niistäkään. Yleinen kohteliaisuus vaatisi kuitenkin lompsimista kahvitauolle kehumaan pontevaa pentua ja vaihtamaan kuulumisia työtoverin kanssa. Ei auta, muki tyhjäksi ja hakemaan uutta sumppia tilalle. Nähdessään naisen mies häkeltyi hetkeksi. Vuoden näkemättömyyden aikana hän oli unohtanut äitiyslomalaisen nimen. Ja tietenkin mimmi muisti duunarin nimen ja morjesti iloisesti. No, ei small talkissa nimiä tarvita. Sen kun vain lätisee jotain tyhjänpäiväistä. Mitä kuuluu, onpas poika kasvanut, isänsä näköinen, koska palaat, mitenkäs yöt menneet, entäs tuleva päivähoitopaikka. Nainen oli luultavasti vastannut kaikkiin kysymyksiin jo parikymmentä kertaa vierailun aikana, mutta kärsivällisesti toisti samat litaniat jälleen kerran. Tunnin ajan äiti kierteli ympäri konttoria lastenvaunujen kanssa. Jälkikasvu oli toimiston naisten toimesta leperrelty kuuroksi ja nainen oli puhunut äänensä käheäksi. Velvollisuus oli täytetty, ja naama palautettu taas muistiin. Ajatus paluusta työelämään syksyllä ei äitiä kummemmin nyt kiinnostanut. Päällimmäisenä oli ylpeys siitä, että poika oli ollut itkemättä koko vierailun ajan. |