|
Kun kahvi palaa pohjaan
Kahvilla
Painomusteiset
Krediitit |
maanantaina, maaliskuuta 29, 2004
|
Molander, Oksanen, Seppä ja Soikkeli olivat tiimi. He tekivät samoja hommia, toinen toistaan lukien ja tukien. Päämääränään yhteinen hyvä. Kaikilla oli toinenkin duuni, tai ensimmäinen, miten sen nyt ottaa, taisi olla kolmaskin. Elämä oli kuitenkin kaikilla aika kiireistä, piti hoitaa työt ja toiset työt ja koulutukset ja kokoukset. Aikataulut mättivät, elämä oli ajoittain aika hektistä. Mutta yhteiset duunit tehtiin aina yhdessä. Molander oli ryhmän pomo, henkinen tuki, lojaali heppu, johon kaikki luottivat. Häntä kunnioitettiin ja häneltä kysyttiin aina mielipide. Ryhmän henki pysyi hyvänä juuri Molanderin tähden ja hänen kauttaan. Hänellä oli selkärankaa. Seppä oli ryhmän nuorin, tuli harjoittelijaksi, mutta vakiinnutti asemansa ryhmän hiljaisena älykkönä, tunnollinen puurtaja hänkin. Idealisti. Soikkeli puolestaan oli myyntitykkimme maailmalla, porukan ääni ja vimma, joka puhui paljon, esiintyi mielellään ja vietti aikaansa enemmän maailmalla kuin konttorilla. Sitten oli Oksanen, hiljainen puurtaja, joka istui jo työpaikallaan, kun muut maleksivat töihin, nyökkäsi ääneti, jos häntä tervehti. Muuten ei paljon puhellut, eikä käynyt kahvillakaan toisten kanssa. Oksanen teki aina töitä, jäi konttorille, kun muut katsoivat kellojaan ja suureen ääneen tekivät lähtöä. Eikä hän koskaan käynyt koulutuksissa tai kokouksissa, kun ei ne häntä juuri kiinnostaneet, eikä niissä mitään uutta koskaan kerrottu. Olihan hän joskus käynyt, ja tiesi. Oksanen tiesi oman arvonsa, vaikkei sitä muut tienneet. Hommat hoidettiin kuitenkin pääosin yhdessä, kukaan ei kysellyt, mitä on tehty ja ollaanko aikataulussa. Aina ne ajoissa oli valmiiksi tulleet. Molander ja Oksanen olivat joutuneet viime aikoina kantamaan päävastuun hommista. No Molander tietenkin, kun hänellä oli vastuu, ja Oksanen luonteensa tähden, hän teki, vaikkei se aina niin herkkua ollutkaan. Seppä oli kyllä tullut aina auttelemaan, kun duunit tukkivat pöydän. Soikkeli sen sijaan huiteli enimmäkseen maailmalla, soitteli kyllä ja lupaili panostaa tulevaisuudessa enemmän konttorihommiin. Mutta ei se enää, maailma oli sen jo vietellyt. Porukka mietti, että pitäisi palkata lisäväkeä lpnttorille, kun Soikkelista ei enää ollut juuri apua. Vaan oli jäänyt sekin. Tehtiin, mitä pystyttiin. Yhtenä aamuna kahvihuonessa sitten Molander nousi yhtäkkiä pöydästä niin vihaisena, että tuoli kaatui ja lähti äänekkäästi manaten huoneeseensa. Oksanen poimi lehden pöydältä ja etsi, mikä siinä oli Molanderin niin suututtanut. Ja siinä se oli, lööpeissä: Soikkelin kuva, kännykkä korvalla ja leveä hymy naamalla. Kuvatekstissä luki, että Soikkelin firma on tehnyt hyvää tulosta ja mies itse on tyytyväinen firmansa tulokseen. "Rankkaahan se on yksin yrittää, mutta siinä on tietty vapaus, että voi itse määrittää työnsä puitteet ja ajankäytön. En minä kaipaa isompia ympyröitä, yksin olen tottunut asiat aina hoitamaan." Seuraavana päivänä kukaan ei tullut töihin, ei edes Oksanen. Molander soitti ja sanoi, että pitäköön firmansa, perkele, tehköön nyt työt yksin, kun kerran se niin herkkua on. Konttori on nyt tyhjä. |