|
Kun kahvi palaa pohjaan
Kahvilla
Painomusteiset
Krediitit |
perjantaina, maaliskuuta 26, 2004
|
Duunariparka ehtii varmaan viettää enemmän aikaa työkavereidensa kuin puolison tai seurustelukaverin seurassa. Jos hermot menevät jälkimmäisen kanssa, ei voi syyttää kuin itseään, jos ensimmäisten, ei voi mitään. Työkaverit ovat tärkeä osatekijä elämässä, halusi tai ei. Kunpa ne pääsisi itse valitsemaan. Työhuoneet ja nykyään ilmeisen epämuodikkaat sermitoimistot taitavat olla jonkinlainen ratkaisunyritelmä tähän epäkohtaan. Jos henkilökemian tuotteet ovat räjähdysalttiita, voi sentään vetäytyä yksityisloosiinsa ja nauttia vain omasta erinomaisesta seurastaan. Avoimessa työtilassa – muussakin kuin toimistoympäristössä – ei auta kuin kasvattaa henkiset silmälaput, korvatulpat ja norsunnahka sisimmän ympärille. Muut antipatioita aiheuttavat ihmistyypit onnistuu kokemukseni mukaan työpaikalla kuin työpaikalla välttämään, mutta Pomottajaa ei pääse karkuun, ja varsinkin korvatulpat alkavat hänen lähistöllään vuotaa. Pomottaja katsoo asiakseen sekaantua muiden toimiin: ”Istut väärin/ei näitä papereita näin päin laiteta/jätä se työsi ja tule tänne nyt”. On eri asia, jos jotain on todella tehtävä; kyllä sitä on asiallista pyytää tekemään. Pyynnön voi esittää jopa sanamuotoisesti käskynä, mutta äänensävy ratkaisee. Ja se henkilökemia. On eri asia, jos vanha tuttu, joka myös tuntee minut, pyytää: ”Kokeile, toimiiko tämä”, kuin jos Pomottaja sanoo: ”Hoida tämä loppuun.” Kuulostaako merkityksettömältä valitukselta? Käsittämättömältä pilkkujen halkomiselta? Toivon totisesti, ettet huomaamattasi pomota ketään. Koska julkisella hermojensa menettämisellä vain munaa itsensä, on käännettävä hengessä musiikkia kovemmalle ja opiskeltava lisää oikeissa kohdissa myöntävästi hymisemisen jaloa taidetta. |