tiistaina, joulukuuta 30, 2003
|
Esimieheni ja minä olemme käyneet kaksi kehityskeskustelua; ensimmäisestä jäi mieleen se, että se oli ensimmäinen ja sain oikein kahvia. Toisessa ei sitten enää kahviteltu, vaan oli hällä jo rutiinit hallussa, oikein lomake, jonka mukaan edettiin: ruks, ruks, ruks. Okei, hyvät työpäivät vaan sulle. Talon keihäänkärkenä (heh) on saada käytyjen kehityskeskustelujen prosentiksi suurempi luku kuin edellisenä vuonna. Ei puhettakaan, että pyrkimys olisi parantaa duunarin työpäivän laatua, siis ihan rehelllinen tavoite on vaan näyttää hienoja lukuja vuosikertomuksessa. No tavoitehan se on sekin. Keskustelut siis käydään tavoitteen hengessä: nopeasti ja tehokkaasti. Epäilen niitä käytävän jopa pelkillä lomakkeilla esimiehen alaisparkaa edes näkemättä. Lomake intranetista, ruksit noin, mitään lisättävää: ei, "Lähetä". Varmasti yhtä tehokasta kuin kahvin ääressä käyty muka-keskustelu. Nyt ei ole muuta ongelmaa kuin löytää se lomake intranetista. |
maanantaina, joulukuuta 29, 2003
|
Täytyi tulla tänne lukemaan sähköpostit. No, myönnetään, että lukeminen on turhan ponnekkaasti ilmaistu: 298 sähköpostia sitten viime tiistain. Niistä 1 oli ihan asiaakin, muut menivät sutjakkaasti roskiin. Vähän jäi vaivaamaan, mitä asiaa Napoleon Dickillä olisi ollut. Paperiposti seuraavaksi: punaiset paperit voi heittää suorilta pois, hyvä muuten, kun jolupostit laitetaan punaislle, enpä tuonkaan merkitystä aiemmin tajunnut. Ensi vuoden kalenteri tullut: jaahas karkausvuosi, vappupäivä lauantaille, itsenäisyys vietetään maanantaina ja joulu onkin pidennetty viikonloppu. Ei siis ylimääräisiä vapaita ensi vuonna. Firman logolla varustetut kirjeet on tsekattava: hankintaoikeudet on niin selventävästi kerrottu, etten taaskaan ymmärrä ja ohjeet laskujen käsittelystä: voi hyvän tähen, ei kai kukaan luule, että tuota joku lukisi läpi. Ja kevään koulutuskalenteri: sieltä ruksaan vaikka "Tasa-arvo tahtotilaksi". Ne on siinä. Ja ketähän täällä on töissä? Ei ketään. Ja kaikki tilastoinnit tehtävä. Saattavat olla aika eksoottista tulkintaa, mutta eipähän niitä koskaan ennenkään ole kukaan lukenut. On se keleellistä, että vuodenvaihteessa ei kirjanpidossa ole ketään töissä ja kuitenkin pitäisi laskut saada ennen vuodenvaihdetta hoidettua. Ja tää uus sähköinen laskujen hallinta; voi hyvän tähen. Jos tätä ei kerran ole voitu kunnolla tehdä, niin olisko paljon pyydetty, jos edes joku vastais puhelimeen. No olis. Itsekö täällä täytyy kahvitkin keittää? Onko tämä mitään tasa-arvoa? Ai niin, jo ensi helmikuussa tiedän, miten siitä tehdään tahtotila. Ehkä nyt keitän sen kahvin ihan itse. |
tiistaina, joulukuuta 23, 2003
|
Toimistoihin paketit kannetaan konttoriin saakka, vähäinen työläinen joutuu itse vaivautumaan postiin paketin hakuun. Allekirjoittanutkin rasitteisen duunipäivänsä jälkeen paineli pakettia noutamaan. Tai oikeastaan isoa kirjettä, joka ei ollut mahtunut postiluukusta. Ensisilmäys oli lupaava, vain yksi mummo edellä konttorin ainoan virkailijan luukulla.
Tällä mummolla oli kuitenkin hyvin paljon asiaa, papereita ja paketteja. Virkailijatäti tympääntyneenä mummoa kuunteli ja kyllästymistään peittelemättä vastaili. Taakseni alkoi kertyä muitakin kansalaisia, miksi vuoden vilkkaimpana aikana täällä ei ole kuin yksi virkailija? 10 minuutin kuluttua takahuoneesta ilmestyi purkkaa jauhava harjoittelijatyttö ottamaan vastaan duunarin kortin saapuneesta maksikirjeestä. Muuten hyvä, mutta koodin vastakappaletta ei oltu tajuttu laittaa siihen pakettiin. Tästä ei hyvä seurannut. Toinen hyvin tympääntynyt virkailija tuli takahuoneesta mukaani penkomaan kaikkia konttorin paketteja läpi, ja ilmoitti omana mielipiteenään, että tuskin mitään pakettia onkaan. Odotanko minä muka jotain pakettia? Voi pyhä posteljooni, jos minulle on oikein lappu tullut, että tule hakemaan se kirottu iso kirjeesi täältä postista, ei kai virkailijan tehtävä ole asiaa epäillä. Sitten pitkän penkomisen jälkeen löytyi paketti, siis ihan oikea paketti. Siitä ei ollut tipahtanut postilunkasta mitään ilmoitusta. Seuraavaksi sain väkisin selitellä Tympeälle Virkailijalle, että tämä ei ole se paketti, mitä tuo kortti koskee. Lähettäjä on väärä. Virkailija väitti vastaan, että kyllä sen täytyy olla tämä. Sain sen kuitenkin jatkamaan etsintöjä ja kaikkein viimeisin ja takimmaisin pakkaus oli se, mistä ilmoituksen olin saanut. "Odotatko vielä kolmatta pakettia?", kysyi rouva Tympeä sarkastisesti. Pääsin sitten kahden paketin kanssa onnellisesti(?) sieltä ulos samaan aikaan kuin se edelläni ollut mummo, jolla oli täytynyt olla aivan valtavasti asiaa. Ainakin hän oli saanut koko rahan edestä asiakaspalvelua, tai ainakin aikaa. |
|
Antakaa mulle armoa; älkää lähettäkö enää niitä sähköisiä joulukorttejanne, lapselllisia punafonttisia sähköpostejanne tai hupaisia liitetiedostojanne. Pliis. Unohtakaa minut. |
maanantaina, joulukuuta 22, 2003
|
Sixdegrees uskoo, että kaikki maailman ihmiset, ainakin Internetiä käyttävät, linkittyvät toisiinsa korkeintaan kuuden askelen kautta. Siis minä tunnen jonkun, joka tuntee jonkun, joka tuntee jonkun jne. kuusi askelta, kunnes päädytään keneen tahansa ihmiseen, vaikka jopa siihen, joka pitää sitä blogia joka on Pinserin järjestelmän mukaan kaikkein erilaisin Kahvitaukoon verrattuna. Olisipa työpaikoilla linkittyminen keneen tahansa näin vähäisten mutkien takana. Onko muka lyijykyniä teroittamaan palkatulla harjoittelijalla jotain yhteyttä johtoportaaseen? Luulisi, että tällaista on vaikea tutkia, mutta päivittäin syntyy aiheesta runsaasti kirjallista dokumentaatiota: sisäisen postin kuoret. Deduktiivisesti päättelemällä tutkimme lähettäjien työpöytänsä laatikoista satunnaisotantamenetelmällä kaivelemien kuorien tarvikevarastoon päätyneitä kulkuja. Tulokset: - Kirjaamo: 1 askel - Palkanlaskenta: 5 askelta (!!) - Osastonjohtaja: 10 askelta - Hallintaosasto ja hankintaosasto: kumpikin 12 askelta - Kanslia: 22 askelta - Kirjanpito: 31 askelta - Johtoporras: ei yhteyttä Onneksi palkanjako siis toimii, mutta mitkä ovat vaikuttamisen mahdollisuudet työympäristööni, jos mitään yhteyttä päättäjiin ei ole? Ei tunnu mielekkäältä! Tietävätkö Firman pamput edes, että kellarikerrokseen on suljettu yksi uusi työntekijä, jolla ei ole parempaa tekemistä kuin tutkia sisäisen postin kuoria? |
torstaina, joulukuuta 18, 2003
|
Vuoden loppu on työpaikoilla muiden hupien lisäksi raportoinnin aikaa. Sen jalon taidon hallitsija on työpaikan hiekkalaatikon kingi. Miten kuten tehty työ olisi raportointipäivänä esitettävä työnantajan silmää miellyttävässä asussa, ja meneillään olevat hommat pitää hienovirittää sellaiseen asentoon, että näyttäisivät edenneen odotusten mukaisesti. Mutta ei liikaa tietenkään, sillä silloinhan odotukset nousevat. Mutta ainahan sinä totuuden päivänä kuitenkin hiekkakakkujen tekoa ja muovilapioiden heittelyä riittää, kun ei voi sitä oleellisinta syytä työn etenemisen hidastumiseen esittää tai olla esittämättä: "Ei ole edistynyt, kun ei ole huvittanut ja olen vaan laiskotellut." |
keskiviikkona, joulukuuta 17, 2003
|
- Moi
- Moi moi, mitäs sulle kuuluu - Kuule ihan hyvää. Kiitos kysymästä. - No? - No. Mitä? - Kyllä kai sulla on jotain asiaa mulle. - Joo. Sellaista asiaa on, että me silloin vuosi sitten tiimin palaverissa puhuttiin siitä luurangon kuvasta. - Mitäs siitä? - Nyt olis tarvetta sille, kun pitäis vähän elävöittää PowerPoint -esitystä. - Jaa-a. Taitaa kuule jäädä elävöittämättä, koska minun toimenkuvani on Web Designerina oleminen eikä toisten PowerPoint esitysten tekeminen. - Joo. Mutta kun se sama kuva käy mikä verkkoakin varten on tehty. - Mutta kun mitään kuvaa ei ole verkkoa varten tehty. - Mitä? - Niin. Silloin vuosi sitten jo sanoin kuuluvalla äänellä useampaan kertaan, että en minä mikään graafikko ole. - No kai sä nyt tosta noin vain pyöräytät yhden luurangon kuvan, jossa on kaikki nikamat ja sellaiset oikein. - No, kuule kun enpä mä tuosta noin vain sellaista sulle pyöräytä. - Miks et? - Sen takia en sitä tee, kun tuossa minun tietokoneessa ei ole sellaista toimintoa, joka tekisi sellaisen kuvan kun sille sanoisi "Kuules kone. Pyöräytäpäs mulle sellainen luurangon kuva, jossa kaikki nikamat on ihan paikallaan ja muutenkin suhteet kuosissa. Ja pistätkö sen skeletonin sitten vielä tanssimaan Michael Jacksonin 'Billy Jeania'. Jookos?" - ??? - Niin. Että laputapas sinä sinne toimistoosi nyt vain suunnittelemaan sitä mitä suunnittelet ja jätät nämä asiat ihan niiden huoleksi, jotka niitä työkseen tekee. - Mutta kun näissä kokouspapereissa lukee, että sinä teet sen kuvan kun sinulla on aikaa. - Ai että sellaista siellä lukee. - Niin lukee. - Kukas siinä kokouksessa on toiminut sihteerinä? - Minä - Taitaa sihteeri sitten kirjoittaa omiaan kokouksissa, koska meikäläinen ei mitään tuollaista ole lupautunut tekemään - Mutta kun ... - Ei mitään muttia. Jos täällä halutaan jotain havainnollistavia kuvia alkaa tuottamaan, niin sitten hoidetaan se graafikko meille töihin tai ulkoistetaan muuten näiden hommien toteuttaminen. Tuntien organisaatiomme taloudellisen tilanteen, niin me kummatkin tiedämme, että meillä ei siihen varaa ole. Miten sitten meillä olisi varaa siihen, että minä sen tekisin? - No, kun sä olet täällä töissä - Aivan. Ja minulla on tässä lafkassa kuule sellainen kuin toimenkuva ja siihen ei kuulu eikä ole koskaan kuulunutkaan graafikkona oleminen taikka sellaisen leikkiminen. Nyt sitten suunnittelija ottaa ne jalat allensa ja liikuttelee toista toisen eteen sillä tavalla, että kaikkoaa näköpiiristäni, koska olen juuri ottamaisillani tuon lukulampun irti pöydästä ja humauttamassa sinua sillä kalloon. Onko asia ymmärretty? - On. |
|
Kuka hoitaa hommat?
Olipa kerran Firma Oy, jolla oli asiakkaana Asiakas Oy. Asiakas Oy:ssa rouva Raija havaitsi pahan puutteen Firma Oy:lta ostetussa tuotteessa, joten hän otti yhteyttä Firman Oy:n henkilöön Heikki. Heikki kuunteli asiakasta puhelimessa ja luki sähköposteista ongelman, ja myönsi, että asialle on jotain tehtävä. Niinpä hän antoi asian eteenpäin tutkittavaksi duunari D:lle. D tarttui työhön, ja alkoi pähkäilemaään ongelmaa. Asiakas Oy:ssa herra Pertti havaitsi myös pahan puutteen Firma Oy:lta ostetussa tuotteessa, joten hän otti yhteyttä Firma Oy:n henkilöön Marjatta. Marjatta kuunteli puhelimessa ja luki sähköposteista ongelman, ja myönsi, että asialle on jotain tehtävä. Niinpä hän antoi asian eteenpäin tutkittavaksi duunari B:lle. B tarttui työhön, ja alkoi pähkäilemään ongelmaa. B piti pähkäilystään tauon, ja käväisi kahvimuki kädessään moikkaamassa viereisessä huoneessa työskentelevää D:tä. B: "Moi D, paska päivä tänään. Asiakkaat painaa päälle." D: "Tsau B! Joo, tää duunipäivä on ollut ihan syvältä. Heikki hengittää niskaan." B: "Mua taas Marjatta painostaa, kun Asiakas Oy:sta painostetaan sitä." D: "Asiakas Oy:sta? Mullahan on tässä niiden ongelma X työn alla." B: "Mutta mullahan kohta valmiina... Mitä vit..." Organisointi on vaikea laji. |
tiistaina, joulukuuta 16, 2003
|
First Work Day (sävel: Sub-urban Tribe)
Kohmettunut virne kasvoilla kierrätetään ympäri taloa. Miten tänne nyt päädyttiin? Niin mihin oveen mun avain sopii? Tässä ovat Liisa, Marjatta, Juhani, Antero ja Johanna, uudet työkaverit. Tosin en muista, kuka on kuka. Tuttu etunimi yhdistyy johonkin julkkikseen, yhdistän Anteron Mertarantaan. Luulen Marjattaa Johannaksi ja on erikseen pinnisteltävä, että muistaisin kutsua heitä oikeilla nimillään. Olen todellisuudessa unohtanut ohjaajani nimen ja luulen häntä siksi joka oli työhönottajani. Kahvitauolla salakuuntelen ahnaasti oikeita nimiä, mutta tilannetta vaikeuttaa se, että talossa on ainakin kolme Juhaa ja kaksi Mikaa. Olen ottanut jonkun henkilökohtaisen kahvimukin jonka omistaja istuu parhaillaan vastapäätä minua, verenhimoisena, kertakäyttömukinsa kanssa. Hikoillen ja yökkien juon kahvia mustana, sillä maitoa ei ole koska kukaan oikeista työntekijöistä ei käytä sitä. Kahvipöydän ihmiset katsovat minua ahdistuneen säälivinä: taas joku harjoittelija. Ainoa, mikä jää mieleen jotenkuten, on työpisteeni sijainti. Kauhistuneena katselen asiakaskuntaa. Ihmiset ovat tympeäilmeistä tuulipukukansaa, ei mitään glamouria vaan synkeitä ilmeitä. Motoriikkani on pettänyt. Huidon käsillä miten sattuu, tavarat lentelevät. Änkytän. Miten näissä tilanteissa toimitaan? Kenelle pitäisi soittaa, en edes pidä puhelimista. Puhun sekavia muille työntekijöille ja säntäilen; muiden ilmeet kertovat: mikä blondi. En sentään onnistu lähtiessäni hälyttämään vartiointifirmaa paikalle. Kun kaverit kysyvät uudesta työpaikasta, en osaa kertoa siitä mitään: en mitään yrityksen etiikasta, strategiasta, motosta tai kehityskaaresta. Mut kai tää menee. |
maanantaina, joulukuuta 15, 2003
|
Pidättelen itseäni sivistyneesti, enkä sano nyt sitä, mitä ajattelen, ihmettelenpä vaan, että mitenkä niin ja miksi joku "omasta tahdostaan" eroava isokenkäinen saa kädenojennuksena kahden vuoden palkan. Kun totuushan lie, että monoa olisi muuten tullut. Ei helvetissä. Mihin suuntaan minun pitäisi urakehitystäni ryhtyä tähtäämään tai mitä pitäisi tehdä, jotta minulle maksettaisiin siitä, että en tee mitään. Vaan lähden kotiin. Jos tietäisin, että minulle maksetaan kahden vuoden palkka siitä, että en tee mitään, olisin jo allekirjoittamassa papereita sen sijaan, että häslään täällä laskien minuutteja ja tunteja täyteen. |
perjantaina, joulukuuta 12, 2003
|
Ei ole vahvasti Firman asiat esillä eräidenkään työtoveiden mielessä *paheksuntaa, puhinaa, silmien pyörittelyä*. Toisilla on tässä painostusta suunnalta jos toiseltakin. Loputtomasti erilaisia velvollisuuksia ja vaateita, ilman minkäänlaisia oikeuksia. Työnantaja katsoo oikeudekseen vaatia, että olen skarppina neljässä eri palaverissa samalla suorittaen vahvaa kontribuutiota viiteen eri asiaan yhtäaikaa. Tästähän seuraa tietenkin se, että on pakko myöntää oma rajallisuutensa ja se, että työpaikan askelmerkit ovat joskus aika pelleilyä. Leikitään sitten näillä säännöillä, kyllä minäkin osaan. Otetaan nyt vaikka leikki nimeltä ei tää oo helppoo. Siis se, että jos joku osaa oikein näppärästi ja hyvin ja joutuisasti tehdä työnsä, tehdä ison asian ikäänkuin liian helposti, niin on yleiseti hyväksyttyä ja paikallaan käyttää näön vuoksi siihen reilusti enemmän aikaa, jos ei muuten, niin ainahan sen päällä voi istua. Ja kun sen sitten luovuttaa, niin ainakin riittävän vaikein saattein ja antaen ymmärtää, että tämä ei ollut helppo ja vähän kaverina niinkuin ihan vaan sulle nyt tämän kerran. Pienikin työ täytyy saada näyttämään suurelta ponnistukselta ja isolta uhraukselta. Muuten saattaa arvostus romahtaa, joku vielä saattaa hoksata, että ei nämä meikäläisen hommat kummoisia ole. Joskus työt nyt vaan on sellaisia, että täytyy pelkästään ajatella. Ja ajatteluhan ei ole työtä, mitä? Hei, kyllä minä teen silloinkin työtä, joskus jopa oikein hyvää työtä. Antakaa lapio ja osoittakaa ojalle paikka, jos tahdotte että putkinäköisesti teen vain yhtä asiaa. Ei vaan, täytyy kaivaa muovilapio ja ryhtyä leipomaan hiekkakakkuja. Rupeankin nyt leikkimään vaikka sitä katsokaa-kuinka-ahkera-olen-ollut-täällä-jo-seitsemästä-ja-lähden-vasta-kuudelta-kun-olen-niin-tärkeä-ja-korvaamaton -leikkiä. |
torstaina, joulukuuta 11, 2003
|
Aah, pikkujoulukeskustelu sopii kuin purkka tukkaan toimiston uudelle harjoittelijalle. Hän on blondi, niin blondi, että tarvitsee joka kerta apua kopiokoneen kanssa ja lähettää valkoisia fakseja. Häntä on vahdittava silmä kovana mittavien vahinkojen välttämiseksi. Hän ei ole lukenut työsopimuksen pientä pränttiä. Mutta hän ei välitä, hän keskittyy ajattelemaan vain viikonloppua ja seuraavia bileitä…
*** Pikkujouluissa on pahinta eri ikäpolvien estoton ja vapaamielinen sekoittaminen. Keski-ikäiset haluavat ehdottomasti karaokea ja joulupukin, nuoret tanssia, mutta onneksi yhteinen intohimo kaikille ovat väkijuomat. Terästetty glögi on nimittäin se ainut tekijä, joka auttaa mielenterveyden säilyttämisessä meitä, jotka emme vielä ole ylittäneet sitä maagista ikärajaa, jonka jälkeen ei enää tajua, mikä on niinku koleeta ja mikä ihan out. - Joulupukki on niin nolo ilmestys. Lurpsuvasilmäinen tyyppi pilailukaupan tamineissa talsii sisään, jakaa lahjat ja huutaa ovelta kiitos saatuaan rahat keikasta. Kauhistuneen nolo ulkomaalainen työntekijä istutetaan pukin polvelle ja näystä otetaan valokuvia. Lasittunein silmin osa-aikaiset opiskelija-työntekijät ajattelevat tilauspukkiin kulutettua vähintään viittäkymppiä: ”Mitä tuhlausta, mä olisin tehnyt sen kahdestakympistä.” - Karaokesta ei tarvinne edes puhua. Se on niin noloa. Jotenkin sitä vaan aina päätyy laulamaan. Jotenkin vaan juuri silloin aina on vuorossa Aikuinen nainen. - Diskoilukin menee ihan plörinäksi, kun ainut se tyyppi, joka saa levyt myös ulos stereolaitteistosta, suostuu soittamaan vain Dingoa, Kate Bushia ja the Doorsia. Monsieur Pikkupomo uskaltautuu vetäisemään sihteeritytön humppaamaan Ultra Bran tahdissa. Viimein keski-ikäiset väsyvät ja lähtevät kotiin; muut lähtevät baariin hankkimaan lisää aivoja sumentavia aineita estääkseen ajatustoiminnan koskien illan tapahtumia. |
tiistaina, joulukuuta 09, 2003
|
Uutta verta & pikkujouluja
Tarkkaavaisimmat lukijat ovatkin varmasti jo huomanneet tuohon oikealle ilmestyneen uuden sivukonttorin osoitteen. Muut irtisanovat, mutta Ikuinen palkkaa lisää väkeä. Laura astelee tästä lähtien mustissa saumasukissaan ja korkosaappaissaan käytävillämme, ja tulee viihdyttämään teitä kirjoituksillaan. Nyt kun pikkujoulukausi alkaa olla ohi, Kahvitauon konttori muistelee menneitä pikkujouluja. Totuuden nimessä on sanottava, että suurin osa niistä on ollut äärettömän tylsiä tapahtumia, taksin jonottaminen sateessa tai viimassa on ollut se tunnepitoisin tapahtuma koko iltana. Kokemuksen käheällä kurkulla voin kertoa, että se pitää paikkaansa. Firmojen juhlissa ollaan uskottomia. Allekirjoittanutkin on joutunut käyttämään kaiken tahdonvoimansa kieltäytymiseen, kun blondin kieli on työskennellyt syvällä kurkussa. Asiaa helpotti, että muut eivät olleet onnistuneet pysymään lujina, ja kaikki sopivat paikat toimistolla olivat varattuja. Joskus, kun byroolla on ollut suurempi budjetti juhlintaan, on puolisotkin kutsuttu mukaan kekkereihin. Tämä on se vihoviimeinen erhe. Juhlatunnelma kuolee välittömästi. Kukaan ei uskalla puhua mitään, ventovierailla siipoilla ei oikeastaan ole puhuttavaakaan, juovat vain ilmaista viinaa. Vaikka ollaan kuin kirkossa, silti joku puolisoista onnistuu kehittämään valtaisan mustasukkaisuuskohtauksen. Mies on aivan varma, että vaimo räpsytteli silmiään Jannelle juuri siinä tarkoituksessa. Oikeasti vain vaimon piilarit hankasivat ikävästi. Jos pippalot on pidetty jossain vuokratussa paikassa keskellä ei-mitään, paluu tehdään tietenkin linja-autolla. Kun huojuvassa bussissa lanttulaatikot ja viinat sopivasti sekoittuvat, tuloksena on oksennus. Kun ensimmäinen pulauttaa yliannostuksensa syliinsä, etova laatoituksen lemu leviää linjuriin, ja parempikuntoisetkin joutuvat nielemään poskistaan takaisin ikävän makuista tavaraa. Ai eikö niissä pikkujouluissa ole koskaan hauskaa? No, se on toinen tarina. |
maanantaina, joulukuuta 08, 2003
|
Työnsankaruudesta
Näinä päivinä monissa työpaikoissa taas puhkeaa kukkaan monta työnarkomaania, jotka perhe-elämän auvoa uhmaten ja harrastuksistaan urhoolliisesti luopuen änkeytyvät työpaikoille sunnuntaisinkin. Miehet erityisesti iltapäivisin, jolloin vaihtoehtona olisi perheen kanssa markettireissu. Tästä luoppuminen tietysti harmittaa, mutta mitä ei työnsankari tekisi työnantajansa eteen. Tosinhan näissä sankariteoissa taitaa olla rivien välistä luetteavissa muutakin kuin yhtymän parasta ajatteleva sankari, jonka ensimmäinen ajatus aamutokkurassa on bisneksen edistyminen ja oman urakehityksen kiihdyttäminen. Näihin aikoihin pitää nimittäin kerätä työtunteja varastoon, että voi sitten hyvin omintunnoin pitää kunnon joululoman ja lähteä anopin luokse syömään lanttulaatikkoa ja nauttimaan kunnon joulusta. Turhaa säätämistä tuollainen tuntien keruu sinänsä, sillä työn tulokset ja laatu eivät yleensäkään merkittävästi riipu työpaikalla vietetystä minuuttimäärästä. Mutta kun ei parempiakaan mittareita usein ole ja työtunnit lasketaan, niin mikäs siinä. Leikitään nyt sitten tätä leikkiä. |
torstaina, joulukuuta 04, 2003
|
Muistiinpanot koulutuksesta
- adaptaatiorasite (?) - oho, joku kommentoi - sopeutuminen... - nukuinko mä... - täällä tuoksuu hyvä ruoka (hirvee nälkä) - sisäinen luuppi (?) - hyvä istua sillä puolen salia, josta lähtee paikallaolokontrollinimilista kiertämään - hitsi toi kello on vähän - nymmä kyllä lähden |
keskiviikkona, joulukuuta 03, 2003
|
Tehoa työhön
Harmillista, että työnantajapuoli ei aina ole kanssani samaa mieltä siitä, mikä on järkevintä työtä ja miten sen tehokkaimmin tekisin. Teenhän minä tottakai töitä, mutta vain sitä, mikä tuntuu minusta tarpeelliselta. Joskus myös sitä, mikä huvittaa, mikä ei välttämättä kohtaa työnantajan mielipiteen kanssa. Itselleni olen saanut vakuutettua, että näistäkin puhdetöistä joskus jotain hyötyä firmallekin on, ihan varmasti. Ei ollut edes vaikeaa vakuutella, jos jotakuta osaan huijata, niin itseäni. Josta tulikin mieleeni, että en jaksa ymmärtää tätä jatkuvaa työn tehostamisen tarvetta. Onko mikään turhempaa kuin tehostaa sellaisia töitä, joita ei tarvitsisi tehdä ollenkaan. Minun mottoni on: näe suuret linjat, tee pieniä asioita. |
tiistaina, joulukuuta 02, 2003
|
Palaverissa
Istun yhdessä niistä ultratylsistä palavereista. En ole oikein jaksanut keskittyä siihen, aivan varma en ole edes kokouksen aiheesta. Luultavasti jotain ensi vuoteen liittyvää. Viereinen tyyppi piirtelee neliöitä ja ympyröitä muistiinpanovihkoonsa. Olen kateellinen. Minulla ei ole edes vihkoa mukana, näytän valmiiksi epäkohteliaan kiinnostumattomalta. Eli moukalta. Ajatukseni pyörivät milloin missäkin, mutta mikään niistä ei liippaa edes läheltä työasioita. No ehkä kahvi, nyt olisi pakko saada kahvia. Sillä pysyisin hereillä. Kömpelösti yritän pyytää kahvitermaria tänne päin. Röyhkeästi täytän mukini piripintaan, en piittaa tippaakaan siitä, jäikö muille mahdollisesti ryystettävää. Sokeria en kehtaa enää inua pöydän toisesta nurkasta. Hörpin laihaa litkua mustana. Tilanne alkaa luisuta käsistä. Myös muilla. Ne harvat, jotka jaksavat kuunnella ja osallistua keskusteluun, alkavat ärsyyntyä. Yksittäisiä sanoja tarttuu korvaani. "Kvartaali blaablaa kohderyhmä blaablaa markkinointi blaablaa asiakaskontrolli blaablaa ebit blaablaa organisaatiouudistus blaablaa..." Yhtäkkiä yksi tyyppi ponnahtaa ylös nostaen kätensä riemukkaasti ylös. "HEVONPASKABINGO!" |