perjantaina, tammikuuta 30, 2004
|
Todettakoon, ettei kahvitauolla tarvitse aina vain parantaa maailmaa vaan maailma parantuu joskus itsestäänkin. Kauan odotettu ”Tupakointi kielletty” –kyltti ilmaantui viimein työpaikan ulko-oven edustalle. Paikalla on suojaisa, katettu nurkkaus, joka houkuttelee työsandaaleissa ja sisävaatteissaan värjötteleviä röökaajia enemmän kuin kahdenkymmenen metrin päässä oleva suojaton tupakointipaikka, jonne viime syksynä rakennettiin kissankokoisin kirjaimin paikan tarkoitusta ilmentävä kyltti ja jopa portaat metrin korkuista mäkeä ylös. Minun puolestani saavat venyttää rauhassa ruokataukoaan, mutta oven edustalla heidän sitä tehdessään ilmastointikoneisto imaisee kaiken savun portaikkoon, jota muiden muassa minä joudun työkseni ravaamaan ylös alas. Tullen siten oikein tehokkaasti hengittäneeksi filtteröimätöntä savua. Kyltin vaikutukset ovat olleet kiitettävät, ja ilmanlaatu parantunut sata prosenttia. Tosin savuttelijat suhtautuvat edelleenkin ylenkatseella heille osoitettuun tupakointipaikkaan, ja ovat hävinneet näkyvistä tyyten. Ehkä takaovella on houkuttelevampi, suojaisa soppi, jossa ei vielä ole kieltokylttiä. |
torstaina, tammikuuta 29, 2004
|
Mikähän siinäkin on, että kun olet pieni ja nainen ja epäseksikkäässä ammatissa, ei oteta tosissaan. Vaikka kuinka olet oman alasi jonkin asteinen, mutta kuitenkin ainoa asiantuntija yhteisössäsi, ohitetaan sinut mennen tullen ja palatessa. Jos samaa duunia hoitaisi mies, niin jo vain olisi joka työryhmässä asiantuntijana, kysytttäisiin mielipidettä asiaan jos toiseenkin ja saisi tuo mies sanansa kuuluviin ja asioille tehtäisiinkin jotain. Kun olet parikin vuotta yrittänyt saada koko helvatan yhteisöä vääjäämättä kohtaavaa katastrofia herrojen tietoon ja asiaa hoidettavaksi ja kohdannut vain kulmien kohottelua ja hymähtelyä, niin asian sitten kaatuessa niskaan et tiedä itkeäkökö vaiko nauraa. *kele, kaatukoon. Joskus on niin humalattoman raskasta olla oikeassa. |
tiistaina, tammikuuta 27, 2004
|
Hajamielinen duunari koomassaan unohti heti viikon aluksi sen työpaikastaan saamansa hassun muovinpalan, jolla isoveli valvoo, kotiin. Sehän tarkoittaa nykyään sitä, että aulaa pidemmälle ei ole asiaa. Hissi ei kulje mihinkään ilman sitä, ovet ei aukene. Yritin muistella kenen autoja oli parkkipaikalla, ei juuri kenenkään. Kaikki jossain kilometrikorvauksia tienaamassa. Juuri nyt tuntui siltä, että olisi pitänyt laittaa useammankin duunikaverin puhelinnumero kännärin muistiin, tai edes firman keskuksen. Lopulta saan yhden tyypin vastaamaan luuriin, ja armollisesti päästämään minut ahkeroimaan. Keskipäivällä alkaa nälkä kurnia, mutta minkäs teet. Ei voi syödä ilman sitä muovirämmälettä. Muualle ei yksin viitsi lähteä lounaalle, koska toimistoon takaisin pääseminen olisi taas valtavan operaation takana. Kun ei ole sitä läpyskää. Illalla olisi vielä duunia tekemättä, mutta ei auta, pakko lähteä kotiin samaan aikaan kuin muut. Pois kun ei pääse ilman muovipalaa. Voi olla, että palkkakuitissa minut tulkitaan päivän poissaolleeksi, kun en ole piipauttanut muovia. Isoveli pystyy kontrolloimaan täysin elämääni. Palalla muovia. Ahdistaa. |
maanantaina, tammikuuta 26, 2004
|
Olen odotellut, että lopullinen syyllinen nykyiseen sähköpostitulvaan paljastuu, mutta koska kukaan ei tunnu sinne päin katsovan, katson velvollisuudekseni vinkata, että ei syy ole roskapostissa eikä viruksissa. Syyt istuvat jokaisen toimitalon kulmahuoneissa, kuntien ja valtioiden hallintosiivissä, jotka majoittavat näitä ryökäleita ja vastuun pakoilijoita. Syyllisiä ovat nämä johtajat ja kiireiset päättäjät, jotka eivät ymmärrä, että e-mailissa ei ole pakko pidättäytä yhteen asiaan kerrallan. Niinpä sihteerien, alamaisten ja muiden vähäväkisten on ollut pakko ruveta lähettämään jokaista erillistä kysymystä tai liitettä varten erillinen sähköposti, sillä johtoporras lukee (jos yleensäkään lukee) vain ensimmäisen rivin, korkeintaan ensimmäisen kappaleen, jos alaisolio on osannut ovelasti laatia postinsa. Onneksi tilannetta helpottaa jonkin verran se, että herrat eivät vastaa posteihin. |
perjantaina, tammikuuta 23, 2004
|
Jyrkkänä tuuli ylitse viistää vasta riisuttujen lehmusten, tehtaanpiippujen tummat nauhat lyövät ja iskuista ilmaraippojen julisteenrepaleet lepattavat, kolkko on kumina raitiokiskojen ja asemalle rientävät konttorirotat katsovat kylmissään yli idän kattojen tuumien kukin yksin: ”Taas tulee talvi! Kunpa työpaikka säilyisi kevääseen!” Ja valjusti, vilun lävistäessä sisuskalut kuin jäiseen keihääseen käy mielessä vuokra, kuukausiliput, hiilet, mitä taas puuttuu piian palkasta, ja kengät, koulumaksut ja seuraava erä Dragen parivuoteen osamaksusta. Kas jos me huoleti kesän päivät Astarten lehdoissa huorasimme, nyt katuvina, kun käy kylmä tuuli, oikean herramme edessä polvistumme: Kaiken herran, rahanjumalan, joka verta, kättä, päätä vallitsee, joka antaa katon tuulensuojaksi ja annettuaan taas pois tempaisee, joka kademielin vahtii, valvoo vaanii mitä teemme, mietimme ja uneksimme, joka meille sanat valitsee ja vaatteet ja laatii kartat meidän päiviemme. Joka hyytää vihamme ja toivon suistaa ja elämämme pilkkahintaan ostaa ja riemuksensa kaiken uskon murtaa ja sisun sammuttaa ja ilon kostaa, joka kahleisiin lyö runoilijan neron, työmiehen voiman, kyvyt sotilaan, ja sileän kilven tarkkaan asettaa rakkaimmat erottamaan toisistaan. George Orwell kirjassa Eläköön tuonenkielo |
torstaina, tammikuuta 22, 2004
|
Mikäpä olisi kauempana ihmisen mielestä kuin kesä viidentoista asteen pakkasella. Opiskelija ja opiskeleva pätkätyöläinen kuitenkin raahustavat synkkinä halki toivottomien, hiekoittamattomien katukanjonien touko-kesä-heinä-elo -kuut mielessään. Epävarmuus kalvaa. Saadaanko ensi kesänä suolaa opintotuen päälle vai kyhjötetäänkö lukusalissa kesätuen toivossa, muuttuen hitaasti kelmeiksi kuin kalmot? On kuitenkin vasta tammikuu ja suosituimmat mahdolliset työnantajat repivät hiuksiaan toiveikkaiden soittojen ja sähköpostien tykistökeskityksessä. ”En kuule ole mitenkään ehtinyt vielä miettiä asiaa. Palaapa asiaan joskus pääsiäisen jälkeen.” Huokaisten suljetaan luurit ja tietokoneet. Ellei ota yhteyttä tarpeeksi aikaisin, joku toinen nappaa työpaikan nenän edestä, mutta liian aikaisin häiriköimällä saadaan potentiaalinen pomo ärsyyntymään. Jos työnantaja sittenkin alkaa miettiä asiaa jo hiihtoloman jälkeen? Kuinka moneen paikkaan täytyykään hakea, että kun ”pääsiäisen jälkeen” paikat ovat jaossa, edes jokin niistä lohkeaa? |
keskiviikkona, tammikuuta 21, 2004
|
Aikaisemmin hämmästelin, miksei hankintatoimistoon lähettämiini 5 sähköpostiin reagoitu. Postit olin lähettänyt Outlookissa valmiina olevaan hankintatoimiston osoitteeseen. Koska sen tavaran nyt sattumalta tosiaan tarvitsin, tartuin vihdoin puhelimeen tiedustellakseni, missä mennään. "Terve, Mea tässä, olen lähettänyt teille 5 sähköpostia tästä yhdestä tilauksesta, ja koska sillä alkoi olla kiire jo 3 viikkoa sitten, niin soittelen tässä, että mikä siinä mättelee?" - "Niin tuota, mistähän sähköpostista sä nyt puhut. Siis kelle olet lähettänyt, mä en ainakaan ole mitään saanu?" "Siihen teidän yhteiseen tilausosoitteeseen tietenkin. Mihin muualle, enhän mä edes tiedä, minkä nimisiä heeboja teillä siellä on, joten hyvää palvelua tuo, että on yhteinen osoite." - "Yhteiseen osoitteeseen? Niinku mihin? Ei meillä mitään semmosta ole." "No onhan teillä. Outlookissa, katso itse. Ollut jo vaikka kuinka kauan, sinnehän kaikki teidän tilaukset menee." - "No ei ole meillä kyllä mitään tietoa tollasesta osoitteesta. Ei sitä kukaan lue, kun ei kukaan siitä mitään tiedäkään. Voisiksä lähettää sen tilaukses sisäpostissa?" "Hetkinen, siis kukaan ei ole koskaan lukenut tilauksia postista, jonne ne virallista tietä lähetetään. Eikö yhtään huolestuta, että kuinka paljon siellä mahtaa olla tärkeitä hoitamattomia asioita." -"No ei kuulu mulle, eihän niitä mulle o lähetetty. Jos sulla on kiire, niin lähetä sisäpostissa." "Olisko mitään järkeä pyytää poistamaan sellainen sähköpostiosoite, jota kukaan ei lue ja jonne kuitenkin tilaukset lähetetään. " -"No ei kuulu mulle. Olisko sulla jotain tärkeetä?" "No oli. Unohda koko juttu, hoidan sen itse. Mutta teinä kuitenkin tarkistaisin, mitä muut olisivat halunneet tilata." Herää kysymys, että onko kaikki pyydetty tarpeellista ollutkaan, jos muutamaan vuoteen kukaan ei ole huomannut jääneensä ilman pyytämäänsä tavaraa. Toisaalta, olisikohan tiedonkulussa jotain viilattavaa. Kolmaalta, josko tämä onkin ovela tapa säästää materiaalikuluissa. |
maanantaina, tammikuuta 19, 2004
|
- No moi Janne täällä. - Terve terve. - Hei kuule milloinka sä tulet hoitamaan tämän mun koneen kondikseen? - Mikäs siinä on vikana? - No, suoraan sanottuna sen suurin vika on Microsoft Windows XP, mutta olisi kiva saada se edes päästämään ääntä itsestään ja tuottamaan PDF:ää Acrobatilla. - Joo. Tota noin. Mä voisi ottaa sen tänne ylös ehkä ensi viikolla ... - Ensi viikolla? Hei c'mon! Mä olen odottanut nyt kohta kaksi kuukautta, kun teidän piti tulla hoitamaan tää kuntoon tässä mun työpisteessä "ensi viikolla". - Meillä on ollut nyt tässä vähän kiireitä. - Joo. Mä ymmärrän erittäin hyvin, että nää Valtion palkkausysteemit ei anna mahdollisuuksia mihinkään laajamittaiseen ATK-tukeen, mutta on tää nyt vähän liikaa, että mä joudun vastaamaan tämän organisaation äänitiedostojen tuottamisesta ja ylläpitämisestä koneella, joka ei suostu päästämään pihaustakaan kaiuttimista taikka kuulokkeista. - Toi juttu on nyt päässyt vähän unohtumaan. - No, voi vittu! Mihin sulla nyt sitten on mennyt nää kaksi kuukautta? - Voi kuule, kun mä joudun juoksemaan kaiken maailman omituisten ongelmien perässä paikasta A paikkaan B. Milloin on CD-asema kadoksissa, kun ei tiedetä sen olevan siinä tornissa eikä näytössä. Tai sitten muka selain on poistunut koneelta, kun ei osata palauttaa pikakuvakkeita työpöydälle, josta ne deletoitu. - Joo. OK. Sorry. Kyllä mullakin aina välillä nuppi tutisee täällä. - Mä tulen huomenna viemään sen sun koneen. Saat sen maanantaina viimeistään työpöydällesi takaisin. - Onks toi lupaus? Viimeksi mun kone oli poissa vain vaivaiset kuusi viikkoa. - Joo joo. Ei siinä tarvii kun asentaa se Windows uudestaan ja ohjelmat. Pikkujuttu. - OK Maanantaina sähköpostissa oli ilmoitus, että ATK-tuki (yksi henkilö) on sairaslomalla ja palaa sitten joskus. Ja kone on siellä "ylhäällä". Kerrankin kun olisi ihan oikeasti voinut vaikka tehdä vähän töitä. |
torstaina, tammikuuta 15, 2004
|
Rrriiing (tai eihän ne puhelimet enää noin soi, mutta en nyt osaa kirjoittaa, miten ne soi). Puhelin siis soi. "Omoinfossa hyvää päivää, Mea puhelimessa, kuinka voin auttaa." - "Täällä on viisaustieteilijä Puukkonen, päivää. Sitä minä tässä soittelen, että kun ei tuo netissä oleva juttu aukea, vaikka mä laitan siihen ton salasanan." "Hetkinen, katson tässä samalla, noin, siis, että mikähän tässä nyt on se ongelma." - "Niin, kun se ei aukea ja vaikka mä kuinka laitan siihen sen salasanan, niin se sanoo, että ei teillä ole tilausta." "Anteeksi nyt, mutta kun ei tämä tosiaan tarvitse salasanaa, eikä sitä siis kyselekään. Sinne vaan, ihan sukkana." - "Joo, mut kun mä yritän, niin se sanoo, että "giiv tö päsvoord" ja mä annan ja se sanoo, että "joor subskipsön is ekspaiööd". "Noh, siis tähänhän ei ole olemassa salasanaa, jos olisi, niin se lukisi tässä listassa. Mutta koska ei ole, niin tästä linkistä klikkaamalla vaan sisälle ja siinä se. Että nyt en oikein ymmärrä, mistä on kysymys, ja mitä salasanaa olet siihen tarjonnut." - "No sitä, mikä viime vuonna siinä oli. " "Niin, siis nythän on niin, että se viimevuotinen ei enää ole mahdollista, ja nyt on käytössä vain tämä yhteys, koska se on ainoa mahdollisuus. Valitettavasti minä en saanut äänestää tässä vaalissa. Tähän on nyt tyytyminen." - "Niin, mutta miks pitää vaihtaa, kun se entinen oli ihan hyvä." "Niin kuin äsken sanoin, tämä on nyt ainoa mahdollisuus tästä lähtien, viimevuotinen malli lakkasi olemasta, sitä ei voinut enää tilata." - "Niin, mutta miks? Täähän on paljon huonompi, miksei voi sitä samaa tilata." "[Jupinaa] Niinkuin äsken sanoin, tämä on ainoa vaihtoehto, muita E-I O-L-E. Joten tilanteeseen sopeutuminen edistäisi asiaa." - "Täähän on ihan serpeestä tämmönen päätös, kuka tän on tehnyt." "[Jupinaa, nieleskeltyjä sadatuksia] Niin, siis tässä ei ole kysymys päätöksistä, vaan siitä, että muita ei ole olemassa, vaihtoehdot ovat tämä tai ei mitään. Tämä nyt kuitenkin on kai tyhjää parempi." - "Jumalauta, täytyy ruveta itse tätäkin hoitamaan." "[Jupinaa, nieleskeltyjä sadatuksia, mutistuja kerkeleitä] Niin, teepä se." Klik.... [Äänekästä sadattelua, valikoituja kirosanoja ja puhelimen paiskomista.] |
tiistaina, tammikuuta 13, 2004
|
Takavuosina, kun kolmen hengen yksikkömme sai toisen tietokoneensa, soitti herra Isoherran sihteeri ja kyseli kautta rantain, josko meitä on nyt yksi henkilö liikaa. Terveiseni Isolle, jotka yritin tuohtumukseni keskeltä välittää, olivat jotain sellaista, että kone ei taivu yksinään eikä edes ihmisen kanssa kaikkeen siihen, mihin ihminen pystyy. Nyt yksikössämme on 4 ihmistä ja 18 tietokonetta. Asiakas keskustelee useimmiten vain tietokoneen kanssa ja ilmeisen lujassa on ihmisen mielessä kielemme sana "tietokone" päätellen siitä lujasta uskosta koneen kaikkivoimaisuuteen. Sinnehän ne koneen sisuksiin itsellään asiat lennähtävät, tämähän lienee kaikille selvää. Jos hyvä haltija osuu polulleni, toivoisin siinä kolmen toivomuksen joukossa muistavani toivoa kykyä antaa nasevia vastauksia heti enkä vasta kahvitauon jälkeen. |
maanantaina, tammikuuta 12, 2004
|
Maanantaiaamu, levännyt proletaari palaa rentoutuneena sorvin ääreen? Paskan marjat. Koko viikonloppu on rentouduttu perse ruvella, sillä vapaalla hauskaa on oltava vaikka hampaat lähtisi. Perjantai-ilta kuluu rattoisasti poikien kanssa saunomisen merkeissä. Vähimmäisvaatimus maineen säilyttämiseksi on mäyräkoirallinen saunakaljoiksi, sitten lähdetään jatkoille. Kapakasta palataan kotiin vasta valomerkin jälkeen. Lauantaiaamuna on aikainen herätys. Vaimon kanssa on pakko lähteä shoppailemaan ostarille, nythän rätit ja rievut ovat edullisimmillaan. Neljän tunnin yöunien jälkeen humalatila on herätessä vielä päällä, onneksi vaimo on kuskina. Parin tunnin kiduttavan shoppailun jälkeen krapula iskee päälle. Eukko raahaa tuskaista hiestä märkää miestään pitkin ostoshelvettiä, välillä motkottaen. Miehen kaikki energia kuluu sappinesteiden nielemiseen takaisin kurkusta alas. Ei pääse edes loiventavalle. Lauantaina iltapäivällä olo alkaa helpottua. Vaimon loihtima ateria sulaa mukavasti mahassa. Ramaisee, torkut tekisivät terää. Ei toivoa, eukon molemmat velipojat ovat tulossa illaksi kyläilemään. Molemmat tuovat tietenkin ison lekan kirkasta tuliaisiksi. Kieltäytyminen johtaisi sukujen väliseen riitaan, mutta siihen saattaa johtaa ryyppääminenkin. Miehen on tehtävä mitä miehen on tehtävä. Duunari dokaa kaksin käsin ja hermostuu yhä enemmän vaimon idioottiveljeksiin. Kahden aikaan yöllä nyrkit heilahtavat. Velipojat pääsevät voitolle. Neljän aikaan yöllä päästään ensiavusta pois, taas viisi tikkiä lisää naamassa. Onneksi oli kokovartalopuudutus. Sunnuntaiaamu, kello yhdeksän. Viinat eivät ole vielä haihtuneet päästä, paskempi juttu. Poika pitää kuitenkin kuskata lätkätreeneihin, matkaa ei ole kuin nelisen kilometriä. Eikun tuurilla vaan sekaan, ei sheriffit näin aikaisin puhalluta. Treenien aikana on pakko käydä laatoittamassa hallin vessassa. Sisällä ei ole enää mitään, pallea yrittää puskea olematonta oksennusta ulos. Sappinesteiden maku taas suussa. Vesi valuu silmistä. Sunnuntai, iltapäivä. Pää on edelleen hajoamispisteessä. Pari loiventavaa on ollut pakko heittää huiviin. Ehkä elämä vielä voittaa. Sitä ei kuitenkaan ole aikaa odottaa, lätkämatsi alkaa kohta, sitä on pakko mennä katsomaan. Kun on kausikortit ja kaikki. Toisella erätauolla neljännen bissen jälkeen olo alkaa normalisoitua. Matsin päättyessä kuudes tuoppi on tyhjennetty. Oikeastaan voisi lähteä ytimeen ottamaan vielä muutamat. Illalla terve järki voittaa, mies palaa kotiin jo puolilta öin. Maanantaiaamu, levännyt proletaari palaa rentoutuneena sorvin ääreen? |
perjantaina, tammikuuta 09, 2004
|
Hirveät suorituspaineet taas töissä. Niin kuin ei muutenkin olisi työkomerooni kasautunut pinoittain - vuorikaupalla - huomiota vaativia rutiinihommia, ihmiset vielä ahdistelevat puhelimellakin ensimmäisen työpäivän kiusaksi kerättyään ensin tarmoa kotona viikkotolkulla, kun Firman luukku on ollut kiinni. Soitelleet ja koetelleet, milloin ensimmäinen tulee töihin ja ottaa puhelinvastaajan pois päältä. Ja kyselevät yleensä heti alkuun tosi vaikeita. "Haluan myyntiartikkeli A:n. Ellei teillä ole sitä, haluan sen Firman haarakonttorista tuolta puolen Suomea. Kauanko toimitus kestää?" Tilannehan on se, että Asiakas on puolet joululomastaan odottanut kotonaan kiihkeästi tätä tietoa. Lomaa on leimannut tietty epävarmuuden tunne. Vaimokaan ei enää kestä tätä hermoilua. Miten voisin pettää Asiakkaan hänen viimein saadessaan yhteyden tiedonlähteeseen? Miten voisin edes varovaisesti mainita, että minähän en tästä tilauspalvelusta juurikaan oikein paljon tiedä, tai no jos ihan rehellisiä ollaan, niin en kyllä tiedä mitään, ettekö hemmetti soikoon tajua soittaneenne aivan väärään paikkaan, eikö teillä ole puhelinluetteloa. Ei, silloin lasketaan äkkiä tilauspalvelua todellisuudessa pyörittävien henkilöiden senhetkinen henkinen kuormitus, lisätään siihen jokin satunnaisotannalla poimittu ajan määre, tarjoillaan se langan päässä henkeään pidättelevälle Asiakkaalle asiaankuuluvin "mutta"- ja "riippuen"-ehtojen kera ja toivotaan että hän nielaisee hämäyksen. Parhaassa tapauksessa hän on tyytyväinen tietoon, sulkee puhelimen ja jatkaa elämäänsä. Tietoahan hän halusikin eikä tuotetta itseään. Vain pienenpieni huijaus (Kyllä minä osaan, ei tässä hätää!). Ihmiset – Asiakkaat – haluavat kuulla rauhoittavalla äänellä lausuttuja miellyttäviä ympäripyöreyksiä, eivät totuuksia (eivätkä uusien työntekijöiden sössötystä). Tätä on asiakastyö, tätä on palveluammatti. Pala palalta myyt sielusi. |
keskiviikkona, tammikuuta 07, 2004
|
Taas täällä. Oikeastaan edellä oleva lause kertoo kaiken, mutta tuntisin oloni petturiksi, jos tänne asti joutuisin lukijani vaivaamaan tuon vertaisen vuoksi (lässytykset sikseen, asiaan nainen). Hektisen työelämäni lukuisista vivahteista nostan pöydälle kammosteltavaksi nämä firmojen eri sisäisiin palveluihin erikoistuneet osastot: esimerkiksi hankintaosaston tehtävänä on hankkia tarvittavat työvälineet edullisesti ja nopeasti. Käytännössä kumpikaan ei pidä paikkaansa. Itse tilaten onnistuisi sekä että, mutta eihän se käy. Ainoa etu hankintaoastossa on se, että puhelinkaupustelijat voi tylysti tyrmätä sanomalla, että meillä on osasto ihan tätä varten, soittelepa sinne. Se, mikä nyt varsinaisesti pisti pännimään, on, että eräs tilaukseni pitäisi täydentää, mutta koska en tiedä, kuka sen on käsitellyt, en voi käydä raivelista juuri häntä kiinni. Sähköposteihin osastolle (5 kpl) ei kukaan ole vaivautunut vastaamaan, enkä edes tiedä, onko tilaus hoidossa. Kohta rikon sääntökirjaa ja mahdollisesti joitakin asetuksia ja ainakin eettisiä periaatteita, ja tilaan sen itse suoraan. Jos joku on nähnyt vilahduksen työmoraalista, niin ilmoittelee mulle. Se saattaa olla mun. |