Opiskelijat, me yhteiskunnan vapaamatkustajat. Nostamme kuukausittaista, melkein työttömyyskorvauksiin asti kohoavaa ihan ilmaista rahaa valtion kassasta – tekemättä juuri mitään. Mitä opiskelu nyt muka on – käydään vähän ”koulua”, istutaan kahviossa, pelataan tietokonepasianssia huippuvarustelluissa mikroluokissa ja valitetaan. Moititaan rahan puutetta – jeezuz, menkää töihin! Tai eläkää velaksi, halpaa lainaahan tyrkytetään kuin manulle ilmaista lounasta!
Tuhlataan aikaa ja veromarkkoja hankkien sieltä sun täältä niitä työnantajien kipeästi toivomia kokemuksia: luottamustoimia, ulkomailla oleskelua, työkokemusta, monialaisuutta, näkemyksiä, taitoa toimia ihmisten kanssa. Toiset pyöräyttävät valtionpäämiehen käskystä liudan tenavia hankaloittamaan gradun tai päättötyön aikaansaamista.
Niinpä niin.
Moniko teistä tiesi peruskoulun tai lukion jälkeen täsmälleen, mitä haluaa elämältä? Minä en tiennyt. Koska minun opinto-oikeuteni ei ole rajattu, olen voinut miettiä matkan varrella, käydä töissä, tehdä epäonnistuneita tai sinänsä kannattamattomiakin valintoja tuhoamatta loppuelämääni. En valmistu tutkinnolleni mitoitetussa viidessä vuodessa, ja kiitollinen kyynel silmässä nostan kyllä viimeisenkin opintotukisenttini.
Kiitollisena siitäkin vähästä, mitä nyt saan: verotettu nelisatanen kuussa lämmittää opiskelijan mieltä tällä hetkellä 55 kertaa. Jos suunnitteilla olevat uudistukset menevät läpi, tukea saa 50:lle kuukaudelle, ja aikaa opiskella – anteeksi, putkahtaa broilerina etukäteen suunnitellusta putkesta – on seitsemän lukuvuotta.
Huomatkaa, että meillä nykyisillä opiskelijoilla, jotka nyt vaahtoamme asiasta, ei suinkaan ole oma lehmä ojassa. Me kyllä saamme opiskella vanhoilla ehdoilla loppuun asti. Jos olet lukiolainen, peruskoululainen tai muuten suunnittelemassa opiskelujen aloittamista, tai jos sinulla on lapsia, tai aiot hankkia niitä, ja toivoisit heille järkevämpää tulevaisuutta opintiellä, huomaa, että kiihkoilemme sinun hyväksesi.
Eve Smith Skullason oli meillä tsupparina ja autteli samalla kopioinnissa. Vähän se oli itseään täynnä ja uhoili kopiokoneella notkuessaan, että näyttää vielä närhen nippelit ja tekee jotain todella omaperäistä. Hmmm. Skullasonilla on konttoreitakin enemmän kuin meillä ja siellä näyttäisi olevan värikkäämpää sakkiakin, joten en ihmettele hänen poistumistaan tylsästä seurastamme. Saapa nähdä, kuinka meidän nyt käy.
Ja seuraavaksi meidän pojat tietenkin haluavat tarkastusmatkalle sivukonttoreihin, ehkä jopa vaihtavat firmaa.
Kyllä elämä aikoinaan nuorena kesätyöläisenä Valtion Konttorilla oli helppoa. Eteen tosin rahdattiin ne kaikkein tylsimmät duunit, joihin kukaan vakituinen ei olisi suostunut koskemaan pitkällä tikullakaan. Vaan nuoruuden huumassa me junnut emme tajunneet olla asiasta katkeria, ryynäsimme aina urakan vauhdilla läpi, jolloin jäi luppoaikaa mielekkäämpään ajankuluun, kuten esimerkiksi raivoisiin sotiin kumirinkuloiden kanssa.
Mukava harrastus oli myös kisata hyvin rullaavilla konttorituoleilla aika-ajoja neukkarin pöydän ympäri, siinäkin lajissa ehti kehittyä varsin näpsäksi rullaajaksi. Taito, josta edelleen on hyötyä työelämässä. Konttorin pimeimmässä varastossa oli museoituna vanhanaikainen veivattava laskin. Laskimen pohjaan oli kaiverrettuna kunniataulukko henkilöistä, jotka olivat veivanneet sillä kaikkein siisteimmät lukemat. 60-luvulla on ollut varsinaisia superranteita, itse en päässyt edes lähelle niitä legendaarisia lukemia.
Oi niitä aikoja. Nyt seurataan kvartaaliraportteja ja Pertti toteaa pojalla olevan taas korvatulehduksen. Juuri kun pitäisi lähteä Leville.
Työpaikkan muutto tontin keskeltä laitaosaan on sujunut ilman suurempia vaurioita. Pieniä ovat muuttotappiot; kahvipaketti varastettu, yksi muuttolaatikko hävinnyt, pöydät naarmuuntuneet ja kukat kuolleet shokkiin. Onneksi vain kukat. Yleinen sekasorto vaikeuttaa normaaliin päivärytmiin palaamista, mutta se ei vielä ole onneksi ajankohtaista. Mutta nyt jo ajatteluttaa, että kuinka sitä osaa oikein ollakaan, kun pitää verkkarit vaihtaa virkavetimiin, tulla ja lähteä virka-aikaan, vastata puhelimiin ja olla vähemmän hajalla, enemmän ehjä. Palata töihin tältä ikuiselta kahvitauolta.
Uusi kotomme on tontin takalaidalla. Tulee tänne tiekin, talo on se tien viimeinen. Nimikilpailun toistaiseksi paras ehdotus on mielestäni "Helvetin kaukana". Ilman autoa liikkuvat duunarit tulevat oikopolkua, joka muuton alussa oli vain rivi harvakseltaan astuttuja kengänjälikä. Nyt jo kaksikaistainen kinttupolku. Niksautin nilkkani ohituskaistan puutteessa vastaan tulijaa väistäessä. Nyt nilkka on pirun kipeä. Kipeä ja jäykkä. Kuin tämä kirjoitus.
Tällaiseksi tulee, kun on syrjäytetty tontin perälle.
Masentunut? Stressaantunut? Ja pomokin painaa päälle ja sen naamakin näyttää tänään erityisen vastenmieliseltä. Ei jaksa naurattaa? Ja tämäkin vielä, kahvi on taas sitä halvempaa laatua.
Vaikeuksien keskelläkin me täällä Ikuisessa toimistossa tunnemme vastuumme yleisen hilpeän ilmeen ylläpitämisessä työpaikoilla, vaikka mekään ei aina jakseta. Olemme siksi kehitelleet kahvitauolla apuvälineen, jolla hämäämme pomoa ja asiaksta pahan päivän sattuessa. Päätimme antaa ohjeet muidenkin käyttöön: ole hyvä.
Firman taloudellisen tilanteen työläistason ihminen huomaa helposti keittiökaapin sisälmyksistä. Huonoina aikoina kaapista kurkkii yksinäisenä halvin mahdollinen Hyvä Ostos-kahvi, sokerit ja suodatinpussit, nurkassa ehkä vielä superhalpoja teepusseja. Ei muuta. Hieman parempina hetkinä sumppi ja tee ovat jo vaihtuneet halvimmiksi mahdollisiksi merkkituotteiksi, ehkä joku Pirkka-keksipakettikin on eksynyt joukkoon. Tulevaisuuteen voi katsoa valoisin mielin, kun kahviksi on ostettu Presidenttiä, teevalikoima on laaja ja kekseissä on mistä valita. Jos firmassa on oma kahvimylly, suuruudenhulluus on iskenyt ja yrityksen osakkeet kannattaa myydä pois.
Jokaisella työpaikallahan niitä on nähty. Niiden esiintymistiheys on suurimmillaan vuoden vaihteessa ja pienimmillään kesälomien jälkeen. Naaraspuoliset tunnistaa ulkonäön kohentumisesta, punaisista poskista, huolellisesti korjatusta huulipunasuusta ja silmien kirkkaudesta. Urospuoliset tunnistaa rohkeammista solmioista, huolellisen huolettomasta pukeutumisesta, joka poikkeaa yksilön aiemmasta ulkoasusta, lisäksi urospuolisen ympärillä leijailee tavallista kattavampi partavesipilvi.
Molempia tapaa usein liikkeellä heille epätyypillisissä paikoissa; väärillä käytävillä, hyllyjen välissä, yleensäkin vääriin aikoihin väärissä paikoissa ja tavattaessa ovat kasvoiltaan punaisia. Onnellinen hymy ja jotenkin epämääräisen hämillinen ilme ovat usein myös tunnusmerkkejä. Kyseiset yksilöt tulevat mielellään töihin, tekevät paljon ylitöitä ja ovat aina valmiita lähtemään koulutuksiin ja seminaareihin.
Duuniimme tuli uusi työntekijä. Nuori nainen oli viettänyt aamulla peilin edessä aikaa selvästi normaalia enemmän. Meikki oli hartaudella tehty; freesi, ei liian maalattu. Vaatekomeron edessä oli varmasti myös vietetty tovi aikaa, pitää olla huoliteltu, vaan ei turhan virallinen. Housut vai hame? Housut. Haastattelussa oli niin paljon muutakin mietittävää, että hän ei ollut ehtinyt tsekata firman pukeutumisetikettiä. No, tumma on aina varma valinta.
Tulokas saapui toimistoon tietenkin minuutilleen oikeaan aikaan, ensimmäisenä duunipäivänä ei auta myöhästyä. Ainoat tunnistettavat kasvot olivat häntä haastatelleet olleet pomot. Aamukahvilla nainen esiteltiin muille duunareille, minuutissa kättelemään tuli varmaan tusina uutta väsynyttä naamaa. Kättelijöistä kolmasosa unohti tulokkaan nimen välittömästi, kolmasosa katsoi tisseihin, loput ehkä muistivat nimen vielä lounaalla. Nainen yritti muistaa mahdollisimman monta, heti kahvin jälkeen kiirehti kirjoittamaan kaikki muistamansa nimet ylös. Ne hän muisti, jotka olivat tervehtineet daisareita. Olisi sittenkin pitänyt valita se löysempi pusero.
Lounaalla tulokas oli aivan pihalla keskusteluista, mutta yritti silti hymyillä mukana. Sisäpiirin vitsit eivät auenneet, asiakkaat kuulostivat kaskuissa aika pelottavilta tapauksilta. Omaa juttua hän ei uskaltanut aloittaa, eihän noista tiedä mitä ne siitä tykkäisivät.
Iltapäivällä noviisia harmitti, ettei tupakoinut. Röökihuoneessa tunnetusti kerrotaan parhaat juorut, ja siellä porukkaan olisi pääsyt kaikkein nopeimmin sisään. Loppupäivä kului kuivan asiallisessa rutiinien opettelussa, jotka tulokas kirjoitti visusti talteen vihkoonsa. Päivän päätteeksi kymmenkunta sivua oli tuherrettu täyteen muistiinpanoja. Puoliakaan hän ei ehtinyt kynäillä muistiin.
Päivän päättyessä nainen oli unohtanut suurimman osan kerrotusta, ja epäili duunivalintaansa. Loppuviikosta hän päätti pukeutua löysään paitaan ja kireisiin farkkuihin. Loppuisi ainakin tissien tuijottelu.
Työhuoneeni on nyt muuttanut: en löydä mitään, mutta muistan, missä ne olivat vanhassa huoneessa. Itse asiassa muistan, missä mitäkin joutavanpäiväistä olen missäkin työpaikassa ja missäkin laatikossa säilyttänyt.
Jos nyt tarvitsisin korvatulppia, muistaisin, missä ne olivat. Tai tyhjiä hajuvesipulloja. Tai vuoden 1997 verokorttia.
Täällä on niin hienoa, että vanha kahvimukikin piti pestä.
Joku valitti, että me ei olla enää täällä kahvitauossa hauskoja.
Hauskoja? Eihän me koskaan ole oltu hauskoja. Kukaan ei tunnusta, eikä me sitä paitsi ole voitukaan olla, kun me ei olla hauskoja. Eikä osattaisikaan, vaikka yritetttäisiin. Eikä sitä paitsi täällä tapahtu mitään hauskaa. Vai pitäiskö kirjoittajien ruveta säveltämään päästään näitä tarinoita, sekö sitten olisi hauskaa, mitä?
Ja miten niin meidän yleensäkään pitäisi olla hauskoja: töitähän täällä tehdään ja juodaan sitä ikuista saakelin pahaa kahvia. Ei juuri naurata. Näyttäkää meillekin se ihminen, jolla on hauskaa töissä. Ja luetaan sakilla sitten sen blogia.