tiistaina, joulukuuta 20, 2005
|
Ilkka Jahnukaisen aamu alkoi huonosti. Hän oli oksentaessaan sappinesteen jämiä täysin varma, että kuolema olisi elämää helpompi vaihtoehto. Vuoden viimeinen pikkujoulu oli ottanut turhan koville. Jahnukainen oli polvistunut rukoukseen vessanpöntön ääreen, vapisevin käsin hän halasi emalia samalla kun vatsa yritti pumpata kurkusta pihalle muita sisuskaluja paremman sisällön puutteessa. Ilkka katsoi kelloaan. Ei perkele, kohta kaksitoista. Vuoden viimeinen palaveri olisi duunissa tunnin päästä. Sitten vuoden viimeinen asiakaskäynti. Vuoden viimeinen. Tänään olisi kaikki vuoden viimeistä. Loppiaiseen asti firman luukut pistettäisiin kiinni, ylimääräistä palkatonta lomaa tiedossa koko porukalle. Jahnukainen haisteli kainaloitaan. Vanha viina pukkasi ulos jokaisesta ihohuokosesta. Silmät punersivat, hengitys haisi oksennukselle. Ilkka otti pikaisen suihkun pureskellen samalla aniksensiemeniä saadakseen freesimmän olon. Auto oli parasta jättää kotinurkille parkkiin, vapinaltaan Jahnukainen tuskin olisi saanut edes avainta reikään. Illan menu näkyi kravatista ja paidasta, pikkutakki haisi tuhkakupille. Ilkka valitsi kaapista toisen pikkutakin ja soitti kännykällään taksin pihaan. Raitis pakkasilma teki hyvää. Happea. Ehkä elämä vielä voittaa. Duunin pihalla Jahnukainen havaitsi lompsan jääneen toisen takin taskuun. Helvetti, siellähän on firman kulkukorttikin. Kännykkäkin jäi eteisen pöydälle, hyvin menee. Housujen taskuista löytyi vielä sen verran rahaa kapakkaillan jäljiltä, että Ilkka sai maksettua taksin pois. Toimiston aulatyttöä hän pyysi soittamaan osastolleen, jonkun pitäisi päästää hänet sisään. Myynnin näpsäkkä assistentti tuli hakemaan miehen aulasta. Hississä nainen nuuhki ilmaa luoden kysyviä katseita Jahnukaisen suuntaan. Viinan lemun saattoi nähdä jopa hissin peilistäkin. Palaveri meni horroksessa. Kaikki tajusivat jättää Jahnukaisen rauhaan, miehestä ei selvästikään olisi mihinkään tärkeään juuri nyt. Kahvi kuitenkin pysyi jo sisällä, tarjottu kinkkusämpylä rauhoitti vatsaa. Ilkka imeskeli sokeripaloja saadakseen verensokerin kohdalleen. Palaverin jälkeisessä neuvottelussa asiakkaan kanssa Jahnukainen oli jo iskussa, alustava sopimus saatiin väännettyä kasaan, vain yksityiskohdat pitäisi hioa iltaan mennessä. Loppupäivän Ilkka skarppasi. Ylitöiksi meni, mutta Jahnukainen sai kun saikin aseteltua projektin raamit kohdalleen. Paperit vain kirjekuoreen postitusta varten ja lisäksi asiakkaalle sähköpostin liitetiedostona. Pakolliset joulutervehdykset siihen perään. Joululahjaksi saatu konjakkipullo kainaloon ja kotiin. Ilkka havaitsi olevansa viimeinen ihminen duunissa, kaikki muut olivat jo lähteneet joulunviettoon. Jahnukainen väänsi oven kahvasta ja kiroili. Se on lukossa. Eikä aukea ilman kulkukorttia. Voi vittu. Kiroillessaan Jahnukainen mietti kenet kehtaisi soittaa takaisin toimistolle päästämään hänet ulos sieltä. Karasalmi ei varmaan panisi pahakseen, varsinkin jos sen kutsuisi samalla tyhjentämään konjakkipullon. Kaksi eronnutta miestä saisi pullon ääressä leppoisasti parannettua maailmaa. Joulusta viis. Paitsi että Jahnukaisella ei ollut kännykkää, sehän lojui kotona eteisen pöydällä. Eikä ollut puhelinta toimistossakaan. Firma oli siirtynyt kesällä puhelittomaan toimistoon, puhelut yhdistyivät suoraan kännyköihin. Perinteinen puhelin oli ainoastaan aulan tytöillä. Ovi oli lukossa, Jahnukainen seitsemännessä kerroksessa jumissa. Ovea ei saanut auki millään, lukossa ei ollut olemassa mitään hätäsysteemiä. Sitä oli jo aikaisemminkin porukassa ihmetelty, miten tämä toimisto täyttää minkään valtakunnan paloturvallisuusmääräyksiä. Ilkka kiersi jokaisen nurkan läpi, ei rikottavaa palohälytintä, ei mitään. Jahnukainen istahti synkkänä toimistotuolilleen, aukaisi konjakkipullon, ja aloitti sen tyhjentämisen. Ahdisti. Vain sammuminen auttaisi tähän tuskaan. Seuraavana aamuna Jahnukainen heräsi toimiston lattialta. Oksetti. Ilkka ryömi vessaan ja yritti jälleen kerran oksentaa sisäelimet viemäriverkostoon. Siitä alkoi tulla jo tapa. Olo ei siitä helpottunut, mutta huurteisessa aivomassassa syttyi silti valo. Hän sai ajatuksen. Sähköposti. Hän voisi lähettää sähköpostia kaikkialle ja pyytää apua. Jahnukainen lähetti ryhmäsähköpostin kaikille, ketkä mailiohjelman osoitekirjassa olivat. Jonkun olisi pakko lukea se ja tulla paikalle tarkistamaan tilanne. Nälkä, Ilkka kaivoi kahvipikkuleivät esiin ja mussutti ne automaattikahvin kanssa. Kului päivä, kului ilta. Ei ristin sielua, ei viestiä sähköpostissa. Keksit olivat jo loppuneet, vatsakin reistaili. Litratolkulla kahvia ei tehnyt sille hyvää. Jahnukainen vietti unettoman yön surffaillen netissä. Olisi edes tupakkaa. Toinen aamu toimistolla. Jahnukainen oli yöllä lähettänyt sähköpostia poliisillekin ja vartiointiliikkeelle, jonka muisteli hoitavan rakennuksen valvonnan. Ei vastausta mistään. Siviilissä miestä ei kukaan kaivannut. Tapaninpäivänä pitäisi käydä eksällä katsomassa lapsia, mutta entinen vaimo tuskin ihmettelisi, vaikka häntä ei silloin kuuluisi. Olettaisi vain ryyppyputken jääneen taas päälle. Nyt Ilkka alkoi olla jo huolissaan. Nälkäkuolema koittaisi tätä menoa. Illalla Jahnukainen murtautui firman viinakaappiin ja korkkasi viskipullon. Kolmas aamu toimistolla, tai oikeastaan iltapäivä. Jahnukainen heräsi taas lattialta. Kädet ja toinen poski olivat veressä, Ilkka oli sammunut särkyneen viinapullon päälle. Nautittu viina puudutti vielä sopivasti. Ilman suurempia tuskia hän nyppi suurimmat sirpaleet pois kämmenestä ja pesi kasvonsa. Peilistä katsoi vastaan varsin kärsineen näköinen mies naama ruvella. Jahnukainen palasi viinakaapin viereen tarkistamaan tilanteen. Tyytyväisenä Ilkka totesi juotavaa riittävän. Krapula oli vasta alkamassa, se olisi helppo loiventaa punkun kanssa. Missä helvetissä se korkinavaaja on? Jahnukainen heräsi. Oli yö. Mikä päivä? Koska hän oli sammunut? Filmi oli totaalisesti poikki. Huutava nälkä, iso leka Koskenkorvaa enää jäljellä. Jahnukainen korkkasi sen kummemmin miettimättä, ja kulautti monta pitkää nielaisua sisuksiinsa. Aivan saatanan paska olo, oksetti. Ilkka makasi selällään lattialla pullo mahansa päällä ottaen aina välillä huikan. Väsyneenä hän tuijotti rapattua kattoa. Sprinkleri. Katossa oli noin neljän metrin korkeudessa sprinkleri. Hän saisi aikaan palohälytyksen. Jahnukainen kiersi toimiston ja löysi jonkun työpöydältä sytkärin. Sen jälkeen hän kasasi kaikki vanhat Kauppalehdet ja paperitavaran sprinklerin alle ja sytytti ne tuleen. Koskenkorvaa huikka suuhun ja loraus lieskoihin. Liekit tarttuivat työpöytään ja nousivat ylös. Vihdoinkin tämä piina olisi ohi. Seitsemän tunnin sammutusoperaation jälkeen vanhempi sammutusmies Heikkinen löysi savuavasta rauniosta hiiltyneen ruumiin. |
torstaina, joulukuuta 08, 2005
|
Virkanainen tulee hiukan myöhässä kahvihuoneeseen, jossa istuvat jo kollega ja viikon sijaiseksi suostunut kesäpoika, jonka virkanainen muisti edelliskesänä keittäneen melkoisen vahvaa kahvia. Pannussa on kahvin pohjat virkanaiselle, joka muistikuvan kirvoittamana suosiolla lorauttaa kraanasta vettä kahvin jatkeeksi huomattuaan melkein lusikan pysyvän pystyssä mustassa nesteessä. Istahtaa paikalleen, ottaa päivän lehden esille ja keskustelu pysähtyy juuri Jonne Aaronin kampaukseen, kun virkanainen maistaa kahviaan. Mustaa ja vahvaa kuin talvikengän pohja, toteea hän ja sanoo kahvin vaativan nyt poikkeuksellisesti sokeria. Pöydässä on pieni suolasirotin, joka kaatuu, kun virkanainen kurottelee sokeriastiaa. Vanha rasia, joka on perua vanhan virkapaikan pikkuisesta kahvihuoneesta, jonka pöydällä se vietti ainakin parikymmentä vuotta samassa tehtävässä. Kesäpoika heittää varmuuden vuoksi suolaa sekä vasemman että oikean olkansa yli ja yhdessä pohditaan, kumosiko jompi kumpi heitto nyt sen oikean, kun kukaan ei muista, minkä olan yli sitä piti heittää. Virkanainen lusikoi sokeria mukiinsa ja kollega ja kesäpoika katsovat vieressä. Keskustelu siirtyy Paula Koivuniemen kampaukseen ja virkanainen maistaa kahviaan ja toteaan juuri laittaneensa kaksi lusikallista suolaa mukiinsa. Kollega, joka on samasta rasiasta suolannut ruokiaan jo parikymmnetä vuotta, toteaa, että kas näin se alkaa, työpaikkakiusaaminen. Pienistä ilkeistä asioista. Yhdessä toteamme vanhuuden tulevan käsikynkkää useaan asiaan yhtä aikaa keskittymisen kyvyttömyyden kanssa ja taputamme toistemme henkisiä olkapäitä, kun meillä on työpaikka, jossa kiusata toisiamme. Kesäpojalla on onneksi elämä edessä ja muitakin mahdollisuuksia. Täytyy muistaa siivota ne suolat lattialta. |