tiistaina, tammikuuta 02, 2007
|
Riitta katseli uutta työhuonettaan ja tunsi ahdistuksen puristavan otettaan rinnasta. Olihan siellä pöytä ja tuoli ja hyllyjä. Kauniskin se oli. Mutta pieni. Lähes puolta pienempi kuin entisessä paikassa mutta tavallaan kodikkaampi. Niin oli parempi vaan nyt ajatella. Tietokonekin oli, huoneen edelliseltä haltijalta. Tai oikeastaan sitä edelliseltä. Mutta ei hän sitä käyttää voinut, koska hänellä ei ollut tunnuksia, joilla kirjautua sisään. Tunnukset saadakseen olisi pitänyt hakea intrasta täytettävä lomake mutta sinne pääsi vain, jos oli tunnukset, jotka sai, kun täytt ... Niin ja puhelin. Olihan siellä puhelin. Riitta ei tiennyt itkeäkö vaiko nauraa sille 70-luvun pönöttävälle puhelimelle. Sellaisia oli enää vanhoissa amerikkalaisissa valmiiksi nauretuissa toimistosketseissä, joissa johtajan huoneen edessä istuva sihteeri sanoo sisäpuhelimeen, että täällä olisi vieras. Lyhytvalinnoissa oli valmiiksi numerot kolmeen jo kuopattuun yksikköön. Eikun neljään, Riitan oma entinen yksikkö oli siinä neljäntenä. Ja joku janne. Kahvihuoneessa uusi pomo esitteli talon tapoja. Avasi mikroaaltouunin luukun ja näytti, että tässä on mikro. Sitä saa käyttää. Sitten se avasi jääkaapin oven ja sanoi, että täällä voitte säilyttää eväitä. Riitta nyökkäili ja yritti nieleskellä kahviaan. Sitten pomo napautti kämmenellään astianpesukonetta ja sanoi, että tässä on astianpesukone mutta sitä ei käytetä vaan jokainen pesee omat astiansa. Riitta hörppäsi kahvinsa loppuun, kieltäytyi joulupiparista kolmannen kerran ja nousi. Onneksi tuli edes oma muki mukaan. Jonain päivänä pidän tätä ihan normaalina työpaikkana, ajatteli Riitta mutta ei oikein uskonut itseään. |