perjantaina, toukokuuta 26, 2006
|
Konsultti Mauno Pirhonen oli väsynyt, kannettava tietokone painoi jo hartiaa pitkän päivän jälkeen. Aamulla kello oli rääkynyt viiden aikaan, junamatkaa asiakkaalle mennen tullen suuntaansa oli ollut useampi sata kilometriä. Muutama pitkään hiertänyt ongelma oli onneksi saatu ratkaistua, vaikka FTP-yhteys toimistolle olikin ollut nurin. Päivän mittaan pari uutta pulmaa oli pompahtanut esiin, mutta niiden ratkominen olisikin jo laskutettavaa työtä. Pahin tulipalo oli sammutettu. Illalla yhdeksältä nuutunut Pirhonen astui ulos junasta. Vatsa murisi, päivällä kiireessä syödyn sämpylän kalorit oli jo poltettu. Parin korttelin päässä Maunoa odotti Seijan Grilli, pian energiavaje olisi vain häviävä muisto. Seija hymyili nähdessään Pirhosen saapuvan paikalle. Mauno oli ostanut kerroshampurilaisen ja maidon samasta paikasta vuosikymmeniä. Tilausta ei tarvittu. Puhe Seijan kanssa kääntyi tietenkin makasiinien paloon, molemmat tuomitsivat yksimielisesti nykyajan veltot loppahousut. Paremmin oli asiat meidän nuoruudessa. Maunon ja Seijan jutustelun keskeytti lähestyvän paloauton sireeni. Sireenien ulvonta lakkasi grillin kohdalla ja paloauto pysähtyi 50 metrin päähän. Kuusi palomiestä ryntäsi ulos autosta. Kiire kuitenkin loppui pian. Grillin takana pysäkillä oli roskis tulessa, ei sen vaarallisempaa. Kaksi palomiestä katseli liekehtivää roskista. Vieressä humaltunut keski-ikäinen mies pomppi innokkaasti tuulettaen tulitikkuaski kädessään. Kaverin naama loisti onnesta. Kohta kolmas palomies tuli paikalle ja sammutti vaahtosammuttimella palon. Kuusi ärsyyntynyttä palomiestä tuijotti päihtynyttä, joka leveästi virnistäen katsoi palon sammuttanutta miestä silmiin. Uusi tulitikku syttyi. Palomies tyhjensi loput vaahtosammuttimesta mieheen ja häipyi työtovereineen tympääntyneenä paikalta poliisin poimiessa humalikon kyytiin. Hetken kummastelun jälkeen Seija ja Mauno jatkoivat nykynuorison paheksuntaa. |
torstaina, toukokuuta 11, 2006
|
Olisivat voineet sanoa vaikka, että häntä ei tarvita enää. Mutta että ilmoitetaan, että koko hänen elämäntyönsä, kaikki kolmekymmentä vuotta talon eteen tehtyä työtä ja koko osasto hävitetään ja palvelut ostetaan muualta. Sitä hän ei jaksanut käsittää ja hyväksyä. Hänen elämältään oli viety tarkoitus. Kuukauden hän oli silti edelleen tullut työpaikalleen, kaksi vuotta sitten valmistuneeseen toimistorakennuksen joka aamu, tehnyt välttämättömät työt ja hymyillyt asiakkaille edelleen vaikka hänen elämänsä oli luhistunut. Sillä sehän oli hänen työtään. Vielä. Uusi toimistorakennus oli ilmastoitu ja viileä, varustettu kaikenlaisilla hälyttimillä, jotka laukesivat milloin mistäkin syystä. Siksi juuri kukaan kuusikerroksisessa lasipalatsissa ei reagoinut, kun hälyttimet soivat. Jos ilma oli kaunis, saattoi väki valua pihalle ja odotella palolaitoksen miehiä, jotka kytkisivät hälyttimet pois. Eräänä erityisen kuumana toukokuun päivänä palohälytys soi pitkään ja koska ilma tosiaan oli kaunis, kaikki lähtivät poikkeuksellisesti pihalle. Kukaan ei tietenkään ottanut tavaroitaan mukaan. Väärä hälytyshän se kuitenkin taas olisi. Mutta ei se ollut väärä sillä kertaa. Talo paloi ja toimistot ja henkilökunnan tavarat siinä mukana. Seuraavana päivänä huomattiin, että sitä hiljaista ystävällisesti hymyilevää naista kolmannesta kerroksesta ei kukaan ollut nähnyt palon jälkeen. Joku tiesi kertoa, että hänet oli hälytyksen jälkeen nähty reppu olalla katselemassa paloa. Naisella oli ainoana ollut koko omaisuutensa mukanaan. |
torstaina, toukokuuta 04, 2006
|
Alumiinirakenne Oy:n johtajan sihteeri, Leena Rupakko, sai sähköpostia toimistopäälliköltä heti aamusta. Niin aamusta, että Leena oli vielä kotona. - Helvetti, mitäs luen kotona työposteja, ajattelee Leena tavalla, josta toimistopäällikkö ei tiedä mitään. - Oma vikani tämäkin vetutus. Stanan mulkvisti, kun ei anna ihmisen edes herätä rauhassa. Ei malta odottaa työvuoron alkuun. Ihan pakko esittää voimajohtajaa. Per*eleen lastentarha koko toimisto, jos totta puhutaan, ajatteli Leena ääneen. Rupakon Leena oli toimiston selkäranka, joka hoiti aina suvereenisti asian kuin asian eikä kyselllyt haalarimiehiä rujompaankaan työhön. Leenaan saattoi luottaa toimitusjohtajakin, joka iän myötä oli alkanut viihtyä yhä paremmin ja pidempään lounailla ja voimaantumiskouluissa ja löydä sisäinen luova johtajasi ?seminaareissa. Kaikki tunsivat Leenan rauhallisena ja hiljaisena ja hyvin korrektina ja lojaalina naisena, jonka kasvoilla karehti ainainen ystävällinen hymy ja sivistynyt puhe silasi muuten niin räväkän Alumiinirakenteen lounastunteja. Kaikki tiesivät, että ilman Leenaa Alumiinirakenne olisi vaikeuksissa. Edellispäivänä tuotannon pääluottamusmies oli käynyt valittamassa toimistopäällikölle, että Rupakko tekee heidän hommiaan [silloin tällöin oli pakko koska deadlinet hakkasivat niskaan ja tuotannosta ei tullut ajoissa sitä, mitä oli pyydetty]. Toimistopäällikkö nillitti nyt, että "hyihyi ei saa tollasta tehdä". Että nyt pitää palaveerata-sitä ja tiedoksisaattaa-tätä ja blaa-blaa-blaa. - Vi**u mä jaksa noitten kanssa. Helvetin nulikka. Leena tuohtui jo ääneen. Toimistopäällikkö oli ollut tavallisena konttoriharjoittelijana Lempäälän sivukonttorissa silloin, kun Leena jo teki johtajan sihteerin hommia. Hoiteli koko toimiston ja sen sivukonttorinkin, kun johtaja johti mieluummin pitkiä lounaspalavereita Jyväshovissa ja nipisteli tarjoilijoita. - Sit tää helvetin nilkki rupes nuoleen oikeita ahtereita ja pääty lopulta päälliköks. Ja nyt ei meinaa enää maailman seinät tälle riittää. Vetäköön sanonko mitä ja minne. Leena Rupakko kiroili ääneen peilikuvalleen samalla, kun kietoi maantien värisiä hiuksiaan lämpörullille. Leena päätti sanoa suorat sanat toimistopäällikölle. Heti, kun pääsisi toimistolle. Leena polki räntäsateessa viiden kilometrin työmatkansa ja veden valuessa kasvoilta, kylmän hiipiessä hihoista sisään ja kostean viiman suoriessa vastalaitettuja kiharoita Leena rauhoittui ja ajatteli, että antaa olla, ei anna aihetta, ei jaksa. Kasvakoon mieheksi jonkun muun paimentaessa. Ja päätti sanoa itsensä irti. Puolen vuoden päästä Leena heräilee Espanjan huvilallaan ja aukaisee kotimaan lehden aamuauringon lämmittäessä hänen vaaleita hiuksiaan ja hyväillessä ruskettuneita hartioitaan patiolla. Hän hörppii aamukahviaan ja hymähtää vienosti. Protestilistalla näyttää olevan Alumiinirakenne Oy. Seuraavalla sivulla on pikku-uutinen, jossa firman toimistopäällikkö on pidätetty epäiltynä Alumiinirakenteen kirjanpidon väärentämisestä, kavalluksista ja omien laskujensa maksattamisesta firmalla. Toimistopäällikkö kiistää syytteet ja ihmettelee, miksei kukaan tarkista, että ei hänellä ole mitään tekemistä joidenkin hämärien rakennusfirmojen ja Espanjaan rakennetun loma-asunnon kanssa, velkaisella miehellä. |