keskiviikkona, toukokuuta 26, 2004
 Tänä aamuna Ikuisen pääkonttorin Iso Pomo oli yllättäen odottamassa toimistollamme kun saavuimme sinne tapamme mukaan myöhässä, kellokorttihan olisi pitänyt leimata jo kello kuusi. Hämmentävää, eihän se täällä ole käynyt sitten kuin... siis ei koskaan. Kahvitkin pomomies oli keittänyt meille valmiiksi, oli tuonut päältä lämmintä ja sisältä jäistä pullaakin mukanaan. Ojenteli nisua joka jampalle, jahka saimme takit riisuttua päältä. Siinä se myhäili vähän hermostuneen näköisenä kun mussutimme mautonta korvapuustia, jonka yritimme huuhtoa laihalla kahvilla alas kurkusta. Ei se äijä kyllä kahvia osaa keittää, eikä vaimonsa leipoa. Mistäs nyt tuuli?
- Kun tämä toimisto on nyt ollut vuoden verran pystyssä, ajattelin olevan pullan paikka. Vaimon tekemiä, otin aamulla pakasteesta ja sulatin äsken tuossa mikrossa. Syökää vaan rauhassa, on tässä muutakin asiaa. Jäisessä puustissa oli jäytämistä, pakko oli yrittää. Pomo voisi vielä loukkaantua. Samalla kun yritimme väkisin saada pullaa nielusta alas, Iso Pomo kävi hakemassa nurkan takaa neljä pahvilaatikkoa. Tyhjiä. - Se on sitten loppu teidän osaltanne. Tämä toimisto suljetaan epämääräiseksi ajaksi. Tuotannolliset syyt ovat tämän takana. Rehellisesti sanoen te ette ole saaneet täällä mitään aikaiseksi koko keväänä, huhujen mukaan edes kahvitauolla ei väkeä ole näkynyt. Kerätkää kamanne laatikoihin ja lähtekää. Jos jostain löydän uutta henkilökuntaa teidän velttojen vätysten tilalle, toimistolla saattaa olla tulevaisuutta. Muuten tämä on kyllä finito. Tähän se sitten loppui. Kivoja olivat duunikaverit, mukavia tyyppejä kävi vierailulla konttorillakin. Hyviä muistoja. Viimeinen sammuttaa valot. Ai niin, sehän olen minä. Klik. |
keskiviikkona, toukokuuta 19, 2004
|
Automaatio on näemmä tehnyt tarpeettomaksi duunarien hikisin käsin punnerretut kirjoitukset. Autopilotti hoitaa täällä päivityksiä ihan ittellään. Tästähän joutaa tosiaan piankin ikuiselle kahvitauolle. |
torstaina, toukokuuta 13, 2004
|
Inhoan vastaajia. Vihaan niihin puhumista, koska se menee aina yllättyneeksi änkyttämiseksi, vihaan niiden kuuntelua: toisten hämillisen soperruksen todistamista. Operaattorini päätti jostain ihmeen syystä muuttaa vastaajaansa, ja sinne olisi pitänyt syöttää jotain koodeja ja muuta. Päätin tehdä sen vasta äärimmäisessä pakkotilanteessa. Tänään tiesin saavani tärkeän puhelun. Joku olikin soittanut oudosta numerosta, ja - hitto vieköön - jättänyt viestin vastaajaan. Yritin työpaikan pihassa viiltävässä tuulessa värjötellen keksiä verukkeita olla soittamatta vastaajaan heti paikalla, mutta pakko oli. "Tervetuloa X-vastaajan käyttäjäksi! (jaadi-jaadi-jaa) Sinun on muutettava tunnuslukusi ja saneltava henkilökohtainen tervehdyksesi. Mikäli et halua muuttaa tunnuslukuasi etkä sanella uutta tervehdystä, paina tähti." Inhoan varsinkin henkilökohtaisen tervehdyksen sanelua. Painan *tähti*. "Sanele henkilökohtainen tervehdyksesi äänimerkin jälkeen. Kun olet..." Mitä ihmettä? Ei! "...paina ruutu. Joudun vielä kuuntelemaankin tympeällä äänensävyllä mutisemani tervehdyksen. Joo joo, antakaa olla! Armoa! "Sinulla on... yksi... kuuntelematon viesti:" kohinaa, kolinaa, paikalleen lyöty luuri Siksi inhoan vastaajia. |
keskiviikkona, toukokuuta 12, 2004
|
Työyhteisömme pieni perhe on jo niin kauan ollut yhteisen kahvipöydän ääressä, että paljonkaan ei tarvitse puhua, kun jo toisen nenän asennosta näkee, missä mallissa mikin juttu makaa. Pitkä liitto on muuttunut alkuhuuman hektisyydestä tasaisen rauhalliseksi kaveruudeksi, jota ei viitsi läikyttää turhilla draamoilla. Hyvissä työperheissä ei eletä kulisseissa, vaan pöllytellään kaikki asiat kahvipöydän ääressä, mitä nyt joskus vähän mökötellään, pidetään viiden minuutin mykkäkouluja, mutta kohta taas halataan. Pienperheen elämä mullistuu silloin sun tällöin, kun joku vaihto-oppilas tai kesätyttöpoika poikkeaa kylään. Siinä huomaa itsekin vähän tuuletella käsityksiään arkisten asioiden tekemistavoista. Suurempi ulkopuolinen uhka tai uusi naapuri ravistelee uomiinsa kankeutunutta liittoa hitsauttaen perheen jäsenet entistä tiiviimpään kimppaan. Uusien naapurien uudet ja kummalliset tavat hämmästyttävät meitä ja niitä jaksamme aamukahvipöydässä taivastella, mutta jos naapuri alkaa sekaantua meidän asioihin, niin yhtenä rintamana ja närkästyksen sekaisella paatoksella puolustaudumme ja itsemmekin hämmästyttäen saamme vakuuttauduttua, että *meidän* tapamme hoitaa asiat on ainoa oikea tapa. Naapurille emme tietenkään mene mitään sanomaan, täytyyhän sopu säilyttää. Jaahas, olisikohan lapset keittäneet maamolle kahvia. |
tiistaina, toukokuuta 11, 2004
|
Oi niitä aikoja, kun tietokoneissa sana Windows oli lähes tuntematon käsite ja verkoista kukaan toimistotyöntekijä ei ollut edes kuullut, saati internetistä. Jokainen PC oli ihan oma yksikkönsä, ja tietoja jaettiin lerpuilla. Kiintolevyllä saattoi olla jopa 20 megaa tilaa ja Leisure Suit Larry oli pelien aatelia, parasta mitä kesätyöntekijä tiesi. Sen parissa kesäorja vietti hetken jos toisenkin aina kun tylsältä tietojen naputtamisesta aanelosilta merkkipohjaisen ohjelman kautta johonkin tietokantaan ehti. Varmuuskopiot otettiin tietenkin niille lerpuille ja rukoiltiin, ettei kone söisi niitä seuraavan kerran asemaan työnnettäessä. Jossain kerroksessa huhujen mukaan pyöri ihan oikea tietokone, joka sitten veikin tilaa puolet kerroksesta. Sitä hoitivat jotkut myyttiset hahmot, joita kutsuttiin operaattoreiksi. Kyllä joillakin sitten oli hienot ammatit. Niin, ja silloin sai työhuoneessa ja kahvilassa tupakoida. |
perjantaina, toukokuuta 07, 2004
|
Aurinko on paahtanut tällä viikolla kirkkaalta taivaalta ja ulkosalla lämpö nostaa konttorirotan hymyn korviin. Vaan toimistossa on toisin, työläinen palelee ja kiroaa tyhmyyttään, villapaitaa jäi kotiin tuolin päälle kun Pekka Pouta lupasi shortsikelejä. Eihän se lämpö moderniin toimistoon asti yllä. Ilmastointi valuttaa jääkylmää ilmaa suoraan niskaan ja hiirtä heiluttavalle kädelle. Käsivarsia ja sormia palelee, kurkku kipeytyy. Niiskuttaen ja kiroten onneton duunari lämmittää välillä käsiään kahvimukin ympärillä haaveillen samalla viikonlopusta. Tänään, jos Esteri suo, työviikon murheet huuhtoutuvat terassin kuumimmassa kulmassa kurkusta alas. Kestää vaimon nalkutuksenkin paremmin. |
tiistaina, toukokuuta 04, 2004
|
Taas pöydälle pudotettiin yksi suosionmittauslomake: "Johtaja X täyttää 50 vuotta. Oheisella lomakkeella voitte halutessanne muistaa X:ää hänen merkkipäivänään." Halutessanne, voi hyvää päivää. Kaikkihan sen tietää, että ei noista luistaa voi. Tai voi, mutta sen saa tuntea seuraavassa kokouksessa nahoissaan. Eläkkeelle- ja poislähtölistat on helpompia, kun poislähtijöiden kostoa ei tarvitse pelätä, eikä ne muutenkaan taida enää niin välittää. Olen satavarma, että jokainen muistettu sankari lukee listat kuitenkin tarkasti läpi, ja ruksaa organisaatiokaavion kanssa, kuka on jättänyt velvollisuutensa täyttämättä. Meneeköhön listat summineen kaikkineen sankarille tiedoksi, luultavasti. Täytynee siis uhtautua taas kerran ja kaivaa kolikot kuoreen. Eipä häävi alku ole, 5 euroa yhteensä kahdelta alaiselta. Sankarin kannattaisi ovelasti laittaa itse ensimmäiseksi sihteerinsä nimellä pohjaksi vaikka 50 euroa, siitä sitten jokainen voisi arvottaa itsensä. Kukaan itseään kunnioittava johtaja ei kehtaisi laittaa pienempää summaa ja alamaisemmatkin pitkin hampain pyöräyttäisivät 5-10 euroa. Ja rahalla ostetaan tietenkin taas jotain vitsikästä isokihon harrastuksiin liittyvää jonninjoutavaa tavaraa, joka luovutetaan hampaat koksillaan hymyillen väkinäisesti halaten ja hauskoja puhuen. Ja sitten syödään kakkua. Jospa laitan sen verran kuin kahvi ja pulla maksaa, ei siinä isoa häviötä tule. Ellei sitten jätetä kutsumatta. |