torstaina, maaliskuuta 30, 2006
|
Myyntiedustaja Simo Kuosmanen seisoi hyvin merkittävän asiakkaan neuvotteluhuoneessa. Kuosmanen oli kovin hermostunut, pulssi hakkasi tuplavauhtia pelkästä jännityksestä. Simon kämmenet hikoilivat, sokerikuorrutetun munkin aiheuttama tahmeus sormissa tuntui etovalta. Sokerimurut koristivat pukuakin kuin hilsemyrsky. Sokeroidut munkit olivat syvältä. Seuraavan tunnin palaverin aikana Simo Kuosmasen pitäisi vakuuttaa asiakas siitä, että kesällä loppuvaa ylläpitosopimusta kannattaisi jatkaa vuodeksi eteenpäinkin. Asiakkaan johtoryhmä suhtautui jo valmiiksi nihkeästi tähän palaveriin. Viime vuonna asiat eivät todellakaan olleet menneet putkeen, aikataulut ja tavoitteet olivat kusaisseet oikein kunnolla. Osittain syy oli riittämättömissä resursseissa Simon firman puolelta, osittain taas kokemattomassa projektipäällikössä asiakkaan päässä. Vuoden alussa Kuosmasen firma oli myyty. Nyt se oli osa alan suurinta yritystä. Teoriassa resurssien ja osaamisen olisi yrityskaupan myötä pitänyt nousta uudelle tasolle, mutta erilaisten hässäköiden takia asiat olivat menneet entistä enemmän sekaisin. Asiakas oli jo pari kertaa reklamoinut palvelun laadusta, syystäkin. Nyt uusi koneisto oli kuitenkin saatu rasvattua kuntoon, se olisi näytön paikka. Viidennes vuoden provisioista olisi kiinni tästä neuvottelusta. Simo Kuosmasen kainaloa kutitti aivan armottomasti. Hiki virtasi kylkeä pitkin. Asiakkaan toimitusjohtaja oli myöhässä, kokousta ei voitu aloittaa. Pientä smalltalkia ja hymistelyä. Lisää munkkeja kaikille. Tavaton kutina Simon hikisessä kainalossa. Aivan kestämätön. Vaivihkaa Kuosmanen avaa yhden napin paidastaan ja huomaamatta työntää kämmenensä kainaloon. Helpottava rapsutus. Toimitusjohtaja astuu sisään. Hän näkee ensimmäiseksi hikoilevan miehen käsi kainalossa. Kuosmanen ottaa kouransa nopeasti pois kainalostaan, ja ojentaa sen toimitusjohtajan suuntaan. "Simo Kuosmanen Datagreatista! Iltapäivää!" Toimitusjohtaja ei kätellyt. |
torstaina, maaliskuuta 23, 2006
|
Professori Reinikainen käveli yliopiston kirjaston hyllyjen välissä, käänteli tyytymättömän näköisenä lehtiä, ei löytänyt hakemaansa. Virkailija kuuli huolellisesti kiillotetttujen kenkien vihaiset kannat ja nosti auliin katseensa. - Missä se punakantinen lehti on, miksei teillä mikään pysy järjestyksessä. - Sen printtiversio on lopetettu ja nyt se tulee elektronisena. - Minä tarvitsen sen nyt, en minä jouda täällä enempää aikaa viettämään. - Siitä se niin mukava onkin, se elektroninen, että sen voi lukaista omalta koneelta, linkki löytyy sieltä internet-sivuilta. Prrrrrrr. - Professori Reinikainen tässä taas, päivää. Minulla on tässä nyt auki tämä sivu, mutta en minä täältä sitä lehteä saa. Miten helvetissä te teette tällaisia sivuja siellä, kun ei täällä mitään ole? - Hetki vaan, minäpä menen siihen samaan paikkaan, niin osaan paremmin auttaa. Aivan, tämähän on peedeeäffänä. Kun klikkaa sitä linkkiä, jossa lukee peedeeäf, niin siitä se aukeaa. - No kyllä kai minä nyt sen tiedän, mutta kun ei täällä ole mitään punakantista lehteä. Täältä mitään löydä. Mitä helvettiä varten ei voi tilata lehteä niin kuin ennenkin, pitää tilata jostain sivulta? - Anteeksi mutta nyt en ymmärtänyt; sitäkö lehteä ei ole siellä listalla vai eikö artikkeli aukea? Siinähän voi olla tietenkin kysymys melkein mistä vaan. - Lisätkää nyt vaan se tähän sivulle, niin minä voin jatkaa työtäni. - Kyllä se siellä on, juuri tarkistin. Löytyy aakkosista deen kohdalta. Dee niin kuin dementia. Onko teillä muuten akrobaatti siinä? - Kyllä minä pärjään oikein hyvin ilman mitään aateeko-tukeakin, kiitos vaan. Klik. |
tiistaina, maaliskuuta 07, 2006
|
Jokainen arkipäivä puolen päivän aikoihin tunnen itseni entistä katkerammaksi. Avaan netistä toimiston ruokalan kotisivut, ja tsekkaan päivän tarjonnan. Uunimakkaraa, juureskeittoa, tonnikalasalaattia. Menu ei varsinaisesti saa vettä herumaan kielelle, vaikka sylettääkin. Tympääntyneenä jonotan tiskille saadakseni muonaa istumatyöläisen tarvitseman kalorimäärän verran. Toimistojen syöttölöiden täytyy olla sarasvuomaisen kannattavaa bisnestä. Asiakas saa ateriansa hieman halvemmalla kuin keskustan ravintoloista. Ruokala saa silti sapuskasta aivan normaalin lounaan hinnan, sillä firmat maksavat verotusarvosta ylijäävän osan. Tilan vuokra on varmaankin huomattavasti pienempi kuin oikeilla keskustan ravintoloilla. Henkilökuntakulut voidaan painaa minimiin, systeemihän pyörii itsepalveluperiaatteella. Kokit eivät ilmeisesti ole työpaikkaansa järin tyytyväisiä, vaihtuvuus on huima. Pisimmillään sama naama on ollut paistinlastan päässä puolisen vuotta. Safkat ovat pääsääntöisesti teollisia tuotteita, keittiön tehtäväksi jää lähinnä biomassan lämmittäminen sekä hienojen nimien keksiminen jauhelihapihveille. Negatiivinen palaute ei vaikuta mihinkään, sillä lounasruokailijat ovat liian mukavuudenhaluisia poistuakseen muualle murkinoimaan. Keskustan lounasravintoloina Amicat ja Sodexhot tekisivät konkurssin alta aikayksikön. Kukaan ei nyrpistelemättä maksaisi reilusti yli seitsemää euroa visvaisesta uunimakkarasta, varsinkin jos sitä jauhomakkaraa joutuisi jonottamaan vartin. Tavallisessa lounasravintolassa lounaspöydästä saa popsia poskeensa tavaraa niin paljon kuin napa vetää, toimistoruokala laittaa röyhkeästi makkaroiden yläpuolelle lapun, jossa ilmoitetaan ylimääräisen uunimakkaran maksavan euron! Nyt olen päättänyt äänestää jaloillani. Tästä lähtien syön joko omia eväitä työpöytäni ääressä, tai vaivaudun vetämään rotsin niskaan ja etsin muonaa, joka kaloritarpeen tyydyttämisen lisäksi tuottaa mielihyvää makuhermoilleni. |